Kädet ja jalat nostit kerran yhden waarallisen ja wahingoittawan kapinan Wattaa, wastaan. He sanoit, ettei he tienneet yhtään syytä, mixi hänen yxin piti rauhasa makaaman ja lihoman wyörystymällä heidän työstänsä. He lausuit wielä päällisexi, että jos ei Maha (Watta) tahdo ynnä heidän kansaan ropottaa ja työtä tehdä, nijn ei hekän kauwemmin tahdo askareita toimittaa, ja ylöspitää häntä.
Tämän olewaisen ja päälle seisowaisen rijtaisuden alla, annoit he Wattan nijnkauwan olla ruata, sixi kuin kaikki jäsenet tunsit sijtä wamman, riutumisen, puutoxen ja wäsymyxen.
Silloin tunnustit kuitengin kädet ja jalat wihdon heidän wikansa ja wäärin tekemisensä, ja olisiwat jälistä päin mielellänsä waarin ottaneet heidän welwollisuudestansa; mutta se oli nyt myöhän ja hiljain, ja se pitkällinen paasto ja ruattomuus oli nijn turmellut Wattan, ettei se enää woinut ruokaa wastaan ottaa eikä sulattaa ja keittää.
Joka heille johtui täydellisexi opixi, että Wahtan (Mahan) ja jäsenet pitä yhdesä elämän toinen toisensa kansa, ja yhdistyllä woimalla yximielisesti työtä tekemän, ja kuoleman wihdon toinen toisensa kansa.
Oppi. Yxi yhteinen Waldakunnan kansa-elando, on nijnkuin yxi ruumis, josa hallitsia on pää; jonga tähden jokainen jäsen joka kieltä päälle palwelluxensa, ei ole parempana pidettäwä, kuin yxi pettäjä, joka hänen welwollisuudensa laiminlyömisellä on syy sijhen, että muitten onnellisuus wähenee ja perstaupi.
8 Satu.
Yxi Kettu ja sairas Jalopeura.
Yxi wissi Leijona (eli Jalopeura) joka oli olewanansa sairas, hawaihti, että kaikista Mettän Kapeista oli Kettu se ainoa, joka ei etsinyt häntä, eli tullut häntä kattomahan: sentähden antoi hän hänelle kirjallisesti tietä, kuinga sairas hän oli, ja kuinga paljon ja suuresti hän wanhan tuttawuuden ja ystäwyyden wuoxi, ihastuis hänen lässäolemisestansa.
Kettu antoi jälle takasin edespantaa hänen nöyrimmän kunniansa osottamisen, tuhannilla toiwotuxilla, että Leijona pian mahtais saada entisen terweydensä; mutta mitä hänen welwolliseen sinne tulemiseen sowei, nijn rukoili hän, että hänen poisolemisensa, armollisesti, ei pahoin päin ylösotettaisi; sillä, sanoi hän, minä löydän että koko joukko jälkkiä eläimistä eli mettän itikoista on teidän Majestettinnä majaan, mutta ei yhtäkään nijstä, jotka sieltä olis palainnehet.
Oppi. Tästä on se Latinainen sananlasku: Vestigia me terrent; nam, omnia introrsum, nulla retrorsum. Caute vivas, faciant, aliena pericula cautum. Pahan retkisten ja petollisten ihmisten ulkokullainen ystäwyys pitää meiltä wisusti tutkittaman, ennen kuin me sijhen luotamme ja uskallamme.