Hän joi nyt, ja kiitollisuuden kyyneleitä vieri maitoonkin. »Miten oivallista juomaa», hän sanoi. »Niin hyvältä ei minusta eläessäni vielä ole mikään maistunut. Kuinka vähän osasinkaan panna arvoa lahjoihisi nauttiessani niitä vanhempieni runsaalta pöydältä! Anna anteeksi, etten Sinua paremmin kiittänyt, etten tehnyt enemmän hyvää köyhille! Enhän koskaan ollut kokenut, kuinka vaikeaa nälkä on. Kuinka monelle puutteenalaiselle saattaisivatkaan rikkaat vähäisellä kustannuksella hankkia suurta virkistystä!»
Kun hän oli oikein vahvistanut itseään maidolla ja vielä kerran kiittänyt Jumalaa siitä, lähti hän taas luolasta, poimi kalliolta ja ympärillä olevilta, vanhoilta puunrungoilta hienoa sammalta, kokosi sitä monta esiliinallista ja laittoi sitten itselleen ja lapselleen pehmeän vuoteen luolaan. Sitten hän taivutti vahvat, tuuheat kuusenoksat, jotka riippuivat luolan suulla, vielä matalammalle suojellakseen asuntoaan vielä paremmin tuulelta. Tuuheat oksat peittivät nyt luolan suun kuin tummanvihreä verho ja levittivät sinne miellyttävää hämärää. Hirven lämmin hengitys ja huokuminen lämmitti sitä suloisesti.
Genoveeva istahti väsyneenä päivän työstä ja vielä enemmän sen surusta luolassa olevalle paadelle, joka oli kuin varta vasten hänen istuimekseen tehty. Hänen oli nyt paljon keveämpi olla. Hän kiitti hartaasti Jumalaa, joka oli pelastanut hänet pimeästä vankilasta ja hankkinut hänelle varman turvapaikan Gololta. Hän kyllä huomasi, että hänellä täälläkin tulisi olemaan paljon kestettävää, mutta hän ajatteli jumalallista Vapahtajaansa, joka kuuliaisesti oli ottanut ristin harteilleen ja kärsivällisenä kuollut sillä. Hänen jalkojensa juuressa maassa oli kuiva risu, joka oli pudonnut kuusenoksasta. Hän taittoi sen kahteen erisuureen osaan ja kiinnitti sitkeällä kuusenhavulla pienemmän osan siten isompaan, että syntyi risti, ja sanoi sitten: »Oi, jumalallinen Vapahtajani, joka rakkaudesta minuun ja kaikkiin ihmisiin kuolit ristillä! Tahdon aina pitää tätä merkkiä silmäini edessä. Muistuttakoon se minulle aina rakkauttasi. Sinun kanssasi tahdon alkaa erakkoelämäni tässä korvessa. Kärsimykseni ovat nyt ristinäni. Tahdon kärsivällisesti ottaa sen olalleni ja aina rukoilla kuten Sinä: »Isä, Sinun tahtosi tapahtukoon, eikä minun! Kerran kärsimykseni loppuvat ja tulee hetki, jolloin Sinun laillasi voin sanoa: 'Se on täytetty.'»
Siten rukoiltuaan hän pystytti ristin pieneen syvennykseen, mistä se parhaiten näkyi, paneutui valmistamalleen sammalvuoteelle, ja pitkästä aikaa leppoinen uni sulki hänen silmänsä. Hänen lapsensa nukkui lähinnä hänen sydäntään, ja uskollinen hirvi, joka tästä lähtien ei enää jättänyt häntä, lepäsi hänen jaloissaan.
IX
Genoveevan yksinäisestä elämästä erämaassa
Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman mitään erikoisia tapauksia. Kun Genoveeva kuumina, kesäisinä keskipäivinä istui äänettömien kallioitten ja puiden keskellä kuulematta muuta kuin korppien vaakkunan tai tikan naputuksen, kun kaameina syysöinä kylmä kuu heloitti taivaan laelta valaisten yksinäistä laaksoa kallioitten lomassa, kun hän talvisin katseli luolastaan suunnatonta lumenpaljoutta, jossa näkyi vain petojen jälkiä, silloin hän sydämensä pohjasta ikävöi kerran taas päästä näkemään vanhempiensa, puolisonsa, ystäviensä tai edes jonkun ihmisen kasvoja. »Kuinka onnellisia ovatkaan ne ihmiset», hän kerran huokasi, »jotka saavat elää toistensa parissa, puhua toistensa kanssa ja kertoa toisilleen surunsa ja ilonsa, ja miten ymmärtämättömiä he ovatkaan, kun useinkaan eivät välitä koko tästä suloisesta onnesta, vaan katkeroittavat monin tavoin toistensa elämää?» Sitten hän taas malttoi mielensä ja sanoi: »Oi Jumala, onhan onni saada seurustella Sinun kanssasi sittenkin vielä äärettömän paljon suloisempaa kuin seurustelu ihmisten kanssa. Vaikka olemmekin kaukana ihmisistä, olet Sinä kumminkin aina meitä lähellä, autiossa erämaassa ja yösydännäkin. Mikä autuus, että joka hetki saatamme puhua Sinun kanssasi, Sinä sielumme rakkahin Ystävä». Hän tottui niin alituisesti seurustelemaan Jumalan kanssa ja puhumaan Hänelle sydämessään, että häneltä tunnit kuluivat kuin hetkiset näissä tuttavallisissa ystävyydenkeskusteluissa.
Joskin lapsensa hoitaminen, juurien kaivaminen ja erilaisten metsänhedelmien kokoaminen tuottivatkin Genoveevalle paljon vaivaa, täytyi hänen kumminkin monesti istua tietämättä, mitä tehdä. Silloin hän usein sanoi: »Jospa minulla vain olisi muutamia puikkoja ja lankaa, kuinka hauskasti silloin kuluttaisinkaan monta pitkää hetkeä, kuinka oivallisesti silloin pukisinkaan itseni ja lapseni. Ihmiset valittavat usein työtä, mutta ilman sitä on elämä sangen surullista ja ikävää. Ankarin työ on suloista toimettomuuteen verrattuna».
Usein hän mitä syvimmin ikävöi hyvää kirjaa. »Kuinka monta hetkeä saattaisinkaan silloin viettää ihanasti ja opettavasti», hän sanoi, »mutta ovathan Sinun tekosi ympärilläni, rakas Jumala, myöskin kirja, jonka itse olet kirjoittanut». Hän alkoi nyt paljon paremmin tarkata Jumalan tekoja kuin hän ennen oli tehnyt, ja häntä ilahdutti sanomattomasti pieninkin kukkanen, kaunisvärinen korento tai kirjava perhonen, koska hän niissä huomasi Jumalan viisauden ja hyvyyden jälkiä. Hänestä olikin sentähden sanomattoman ilahduttavaa ja lohdullista, että Kristus oli lausunut monet kauneimmista vertauksistaan sellaisista esineistä, jotka häntäkin erämaassa ympäröivät.
Kun aurinko keväisin taas paistoi herttaisesti ja suloisesti hänen luolaansa, silloin hän ihastuneena sanoi: »Rakas Jumala, Sinun aurinkosi on mielestäni lempeytesi ja isänrakkautesi kuva. Sanoihan Poikasi Jeesus: 'Taivaallinen Isänne antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin'. Olkoon siis minunkin rakkauteni ihmisiin aurinkosi kaltainen. Mielelläni tekisin hyvää vihollisellenikin, jos voisin».