Kun miehet palasivat linnaan, istui Golo epätoivoisena huoneessaan pää käsien varassa. »Tässä tuomme nyt silmät», Konrad sanoi pysähtyen ovelle ja näyttäen koiran silmiä kädessään. »En tahdo nähdä niitä», Golo huusi kauheasti, hypähti pystyyn ja tarttui miekkaansa. »Ja jos teistä jompikumpi vielä mainitsee tuon onnettoman nimenkään, niin tempaan miekkani ja pistän hänet kuoliaaksi. Menkää paikalla näkyvistäni älkääkä enää milloinkaan palatko!» — »Omituista», hän sitten itsekseen sanoi, »ennen tuntui minusta Genoveevalle kostaminen suloiselta, mutta nyt se on minusta niin sanomattoman katkeraa, että antaisin sormen kädestäni, jos voisin saada tehdyn tekemättömäksi. Ken seuraa intohimoaan, hän huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi».
VIII
Naarashirvi pelastaa Genoveevan ja hänen lapsensa nälkäkuolemasta
Genoveeva jäi pitkäksi aikaa tajutonna kuusen juurelle makaamaan. Vihdoin hän tointui ja näki olevansa lapsensa kanssa kahden erämaassa. Koko taivas oli sillä välin mennyt pilveen, ja kuu oli aikoja sitten laskenut. Oli hyvin pimeä, ja kauhea myrsky kohisi puitten latvoissa. Puussa hänen yllään huhui pöllö ja lähettyvillä ulvoi susi. Hän jähmettyi pelosta.
»Oi Jumala, Jumala», hän huudahti, »mikä kauhu minut valtaakaan. Olethan Sinä, rakas Jumala, täälläkin kumminkin luonani. Sinun edessäsi on yökin valoisa. Sinä näet minut. Missä ei ole ainoatakaan ihmistä, siellä olet Sinä. Sinä et milloinkaan hylkää niitä, jotka Sinuun turvaavat. Sinä pelastit minut ja lapseni ihmisten käsistä, ainainen kiitos siitä Sinulle! Sinä et salli meidän joutua villien eläintenkään tuhottaviksi. Sinuun tahdon luottaa enkä pelätä».
Hän jäi lapsi helmassaan puun alle istumaan, risti kädet polvilleen, loi kyyneleiset silmänsä taivaalle ja odotti, kunnes päivä koitti. Mutta se toi hänelle uutta surua. Oli alakuloinen, sumuinen syysaamu. Koko ympäristö oli kolkkoa, raivaamatonta ja kammottavaa katsella. Ei missään muuta kuin paljaita kallioita, orjantappuroita ja läpipääsemätöntä pensaikkoa, ainoastaan siellä täällä yksityisiä kuusia ja petäjiä. Aamuilma henki purevan kylmänä, ja vihdoin alkoi rankasti sataa vettä ja luntakin. Genoveeva värisi vilusta ja hänen pikku lapsensa alkoi ääneen itkeä vilusta ja nälästä. Genoveeva etsi yltympäri onttoa puuta tai kallionrotkoa katokseen ja metsänhedelmiä ravinnokseen, mutta hän ei löytänyt mistään kuivaa paikkaa eikä marjaakaan puoleksi lehdettömistä pensaista. Silloin hän hennoilla sormillaan kaivoi kovasta, jäätyneestä maasta juuria lumen punertuessa hänen haavoittuneista käsistään. Nämä juuret hän pureksi hienoiksi ja antoi ne lapselleen.
Sitten hän kulki uupuneena ja voimatonna lapsi käsivarrellaan lumirännässä pitkin kolkkoa korpea tietämättä mihin. Kun hän kerran taas oli noussut kukkulalle, näki hän karujen kallioitten välissä pienen, herttaisen laakson puineen ja pensaineen. Hän laskeutui laaksoon ja huomasi eräässä kalliossa, jolla kasvoi tuuheaa kuusikkoa, riippuvien oksien alla aukon. Tämä johti luolaan, jossa tuskin oli tilaa kahdelle, kolmelle hengelle. Lähistöllä porisi kalliosta kristallikirkas lähde. Lähteen partaalla kasvoi muutamia omenapuita, mutta niitten oksilla oli vain jokunen kellastunut lehti eikä ainoatakaan hedelmää. Kurpitsaköynnös kierteli kalliota pitkin, mutta senkin lehdet olivat kuivettuneet, ja sen hedelmät olivat kyllä suuria ja kauniin keltaisia, mutta jo mädänneitä ja kelvottomia käytettäviksi.
Genoveeva meni lapsineen luolaan. Siellä hän vihdoinkin oli suojassa tuulelta ja sateelta. Hän värisi kumminkin vielä vilusta. Oli keskipäivä, nälkä vaivasi häntä kauheasti ja hänen lapsensakin alkoi taas itkeä ja valittaa nälästä. Silloin hän polvistui luolassa, laski lapsen eteensä maahan, katsahti luolan aukosta taivaalle, risti kätensä ja rukoili: »Oi rakas taivaallinen Isä! Katso itkevää äitiä ja hänen nääntyvää lastansa! Ravitsethan kylmänä vuodenaikana korpitkin, jotka leijailevat tuolla korkean kallion vierellä. Sinä et unohda matostakaan, joka ryömii tässä kallioseinämällä, vaan annat sen talvellakin löytää hitusen viheriää sammalta. Sinä voit elättää minua ja lastani tässä erämaassakin ja muuttaa nämä kivet leiväksi. Ei, Isä, Sinä et voi sallia meidän menehtyä etkä sallikaan. Vastahan annoit meidän löytää asunnon, Sinä pidät ravinnostakin huolen».
Ja katso, samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko paistoi lempeästi ja lämpöisesti luolaan. Lehdet maassa kahisivat ja yhtäkkiä seisoi naarashirvi luolan edustalla. Koska ihmiset tässä asumattomassa erämaassa eivät koskaan olleet vainonneet tätä sävyisää eläintä, ei se ollut ensinkään pelokas. Se tuli arastelematta luolaan, joka oli sen tavallinen olopaikka, ja pysähtyi Genoveevan eteen. Genoveeva säikähti sitä ensin, mutta vähitellen hän kävi rohkeammaksi ja silitteli sitä. Elukalta ei näyttänyt jäävän huomaamatta tämä ystävällisyydenosoitus. Samassa Genoveevan mieleen johtui ravita itseään ja lastaan tämän naarashirven maidolla. »Mihin hätä pakottaakaan onnetonta äitiä!» hän sanoi ja antoi lapsen imeä hirveä. Elukka, jonka poikasen susi oli raadellut, ja jota liiallinen maidon paljous vaivasi, salli sen mielellään. Genoveeva käänsi sitten lapsen, joka nyt oli vaiti ja halusi nukkua, muutamiin vaatekappaleisiinsa ja laski hänet luolan nurkkaan, missä oli siihen sopiva paikka.
Vasta kun Genoveeva oli huolehtinut lapsestaan, ajatteli hän itseään. Hän lähti luolasta, kokosi maahan pudonneet kurpitsat, halkaisi ne kaikki terävällä piikivellä, koversi niistä sisällyksen ja huuhtoi ne lähteellä. Kun hän palasi, oli hirvi sillä aikaa paneutunut pitkäkseen luolaan. Genoveeva tarjosi sille muutamia tuoreita ruohoja, jotka oli löytänyt lähteestä. Silloin hirvi nousi, söi ruohot hänen kädestään ja nuoli sitten hänen kättään ikäänkuin kiitollisuuttaan osoittaakseen. Genoveeva koetti nyt lypsää sitä. Elukka salli kärsivällisesti sen tapahtua, ja Genoveeva sai monta kurpitsankuorta maitoa täyteen. Sitten hän laskeutui polvilleen, kohotti molemmin käsin keltaista maitomaljaa taivasta kohden ja rukoili itkien: »Oi, Jumalani, ottaos kyyneleeni kiitokseksi tästä armollisesta lahjastasi! Niin, Sinun antimesi on tämäkin maito. Sinä annoit ravinnonlähteen kummuta minulle keskellä tätä kovaa kalliota. Sinä johdatit niin, että kurpitsansiemenen pudotti tähän erämaahan lintu tai hurskas erakko, joka ehkä asui tässä luolassa ja kasvatti nuo omenapuut, sekä istutti tämän kurpitsaköynnöksenkin, jottei minulta puuttuisi astiaa, mihin panna lahjasi. Sinä johdit askeleeni tähän luolaan, tämän hyvän elukan olopaikkaan. Nyt ei minun eikä lapseni tarvitse nääntyä, nyt voin Sinuun turvaten rauhallisena ja luottavana odottaa kylmää talvea, jolloin ravintoa on vaikea saada».