Tuskin oli tyttö poistunut, kun vankilan rautaovi naristen aukeni, ja kaksi rautapukuista miestä astui sisään. Toisella heistä oli palava pikisoihtu kädessä ja toisella suuri miekka kainalossa. Genoveeva oli polvistuneena lapsi sylissään ja rukoili. Molemmat miehet katselivat hämmästyneinä soihdun valossa hänen kalpeita, riutuneita kasvojaan ja herttaista lasta, jota hän kyyneleillään kasteli. »Nouse, Genoveeva», sanoi miekkaa kantava mies, jonka Golo oli palkannut teloittajaksi, uhmaavana ja raa'alla äänellä, »ota lapsesi ja tule mukaamme!» Genoveeva huudahti: »Jumala armahtakoon minua! Olen Hänen kädessään», nousi ja lähti hoippuen kulkemaan heidän jäljessään. Tie kulki pitkän, maanalaisen käytävän läpi, joka ei ensinkään ottanut loppuakseen. Soihtua kantava mies kulki edellä, toinen miekkoineen Genoveevan perässä, ja suuri, takkuinen koira seurasi heitä. Vihdoin saapuivat he suurelle rautaovelle. Edellä kulkeva mies väänsi sen avaimella auki ja sammutti samassa kynttilän. Ovi avautui, ja he seisoivat nyt paljaan taivaan alla suuren metsän reunassa. Oli valoisa syysyö. Taivas oli tähtiä täynnä, kuu kallistui laskuaan kohden. Tuuli puhalsi kylmästi. Ei kumpikaan miehistä virkkanut sanaakaan. He veivät Genoveevan kauas, kauas metsään ja saapuivat vihdoin avoimelle paikalle, jota ympäröivät korkeat, tummat kuuset, synkät jalavat ja värisevät haavat. Silloin Konrad, miekkaa kantava mies sanoi: »Pysähdy nyt, Genoveeva ja polvistu.» Genoveeva polvistui. »Anna nyt lapsesi tänne, ja sido sinä, Heinrich, hänen silmänsä!» hän jatkoi vetäen miekan tupesta, kohottaen sen iskuun ja tarttuen lapsen pieniin käsivarsiin. Mutta Genoveeva sulki lapsen lujasti syliinsä, katsahti taivasta kohden ja huusi ääneen: »Oi, Jumala, anna minun kuolla, mutta pelasta lapseni!»

»Älä mutkistele!» tuo raaka mies sanoi. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy tapahtua. Anna tänne!» Mutta Genoveeva huusi itkien ja voihkien: »Voi teitä, hyvät miehet, olisiko se todellakin mahdollista, saattaisitteko surmata tämän viattoman lapsiraukan? Mitä se on rikkonut, kenelle se on tehnyt pahaa? Surmatkaa minut, tahdonhan mielelläni kuolla. Katsokaa paljastettua kaulaani. Mutta antakaa lapseni elää! Viekää se vanhempieni luo. Tai jos ette sitä saa tehdä, niin antakaa minun elää, ei itseni tähden, vaan lapseni tähden. Suostun mielelläni jäämään eliniäkseni tähän metsään tulematta enää milloinkaan ihmisten pariin. Katsokaahan, minä, hallitsijattarenne ja kreivittärenne, polvistun eteenne ja tartun rukoillen polviinne. Jos koskaan olen tehnyt teille mitään pahaa, niin surmatkaa minut. Jos olen tehnyt itseni syypääksi rikokseen, niin tuhotkaa minut. Mutta tiedättehän, että olen syytön. Kerran teitä varmaan vielä kaduttaa, jos ette nyt välitä kyyneleistäni. Olkaa armollisia minua kohtaan, niin Jumalakin on armollinen teitä kohtaan. Älkää ajallisen palkan tähden salliko itseänne johdettavan pahoihin tekoihin, sillä niitten rangaistus on ikuinen. Pelätkää toki Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Vai aiotteko todellakin totella enemmän Goloa kuin Jumalaa? Älkää vuodattako viatonta verta, sillä viattomasti surmatun veri huutaa kostoa taivaasta, eikä murhaajalla ole rauhaa».

»En tee mitään muuta kuin mikä minun on tekeminen», sanoi Konrad yhä pidellen miekkaa ojennettuna. »Onko se oikein vai väärin, siitä saavat Golo ja kreivi vastata».

Mutta Genoveeva pyysi ja rukoili edelleen. »Oi, katsokaahan taivaalle», hän sanoi. »Näettekö kuuta tuolla? Katsokaa, se kätkeytyy kuusien taa ikäänkuin se ei voisi katsella tekoa, johon te olette ryhtymäisillänne. Katsokaahan, miten veripunaisena se laskee. Joka kerran, kun tulevaisuudessa näette sen laskevan tuollaisena, on se syyttävä teitä viattoman veren vuodatuksesta. Niin, ja joskin se kumottaa korkealla taivaan laella ja kaikista ihmisistä näyttää vaalealta ja kirkkaalta, niin muuttuu se teistä pian veripunaiseksi. Kuulkaa, kuulkaa, tuuli nousee! Ettekö kuule, kuinka kaameasti puut suhisevat ja kuinka kovasti lehdet lepattavat? Koko luonto kammoo viattoman surmaa. Tulevaisuudessa peloittaa jokainen suhiseva lehti teitä. Katsokaa tähtiä tuolla ylhäällä. Kuin tuhansin silmin katsoo taivas teihin. Saattaisitteko tehdä sellaisen hirmutyön Jumalan taivaan alla? Ajatelkaa, tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä teidän kerran on seisottava. Oi Jumala, leskien ja orpojen ylhäinen isä, hellytä näiden miesten sydämet — onhan heilläkin vaimo ja lapsia — ja pidätä heidän kättään, niin että he säälivät onnetonta äitiä ja hänen vaikertavaa lastaan eivätkä vieritä tätä raskasta verityötä tunnolleen».

Heinrich, joka yhä oli vaiennut, pyyhki kyyneleen silmästään ja sanoi: »Kuule, Konrad, sydämeni on pakahtua. Antakaamme hänen elää. Jos tahdot vuodattaa verta, niin syökse miekkasi mieluummin Golon rintaan. Hän on rikollinen, tämä taas ei eläissään ole tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan, kuinka paljon hyvää hän on sinullekin tehnyt viime tautisi aikana».

»Hänen *täytyy* kuolla!» Konrad sanoi. »Siinä ei auta mikään, Heinrich hyvä. Minustakin, totta tosiaan, tuntuu vaikealta surmata hänet. Mutta jos annamme hänen jäädä eloon, täytyy meidän molempien kuolla, eikä se häntä kuitenkaan auta. Kyllä hänet Golo sittenkin löytää. Täytyyhän meidän sitä paitsi viedä hänelle kreivittären silmät merkiksi».

»Antakaamme heidän kuitenkin elää», Heinrich sanoi. »Voimmehan tehdä siten, että otamme häneltä valan, jolla hän lupaa ainaiseksi jäädä tähän metsään. Siten ei menettelymme tule ilmi, ja Gololle viemme tuon koirasi silmät. Lyönpä vetoa siitä, ettei hän pahalta omaltatunnoltaan saata katsoa niin tarkkaan, että huomaisi petoksen. Sinun on vaikea tappaa koiraasi, niinhän. Ajattelehan kumminkin, eikö rakkaan kreivittäremme ja nuoren kreivimme, tämän onnettoman äidin ja hänen viattoman lapsensa pitäisi olla sinulle kalliimpia kuin koirasi? Älä ole petomainen, Konrad».

»Peto en ole», Konrad sanoi. »Jumala tietää, ettei virkani vielä koskaan ole tuntunut minusta näin raskaalta, mutta Golo raivostuu, ellemme täytä hänen käskyään».

»Mitä Golosta!» Heinrich sanoi. »On selvästi hyvä säästää viattoman henki. Eikä saa pelätä hyvää tehdessään, vaan täytyy myös jotain *uskaltaa*. Jos nyt aiheutammekin ikävyyksiä itsellemme, mitäpä se merkitsee? Ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».

Tuo kova mies sanoi vihdoin: »Olkoon menneeksi! Uskalletaan vain». Hän otti nyt kohta Genoveevalta kauhean valan, ettei hän elämänpäivänään enää jättäisi korpea. Genoveevan täytyi lausua vala sana sanalta hänen perässään. Heinrichinkin täytyi sormet paljastetulla miekalla vannoa, ettei puhuisi kenellekään ihmiselle kreivittärestä eikä kävisi häntä koskaan korvessa katsomassa. Ollakseen oikein varma asiastaan Konrad kumppanineen vei hänet vielä penikulmien päähän vuorten ja laaksojen yli korven kammottavimpaan tienooseen, mihin ei hänen tietääkseen ihmisjalka vielä milloinkaan ollut astunut. Siellä Genoveeva vihdoin voimatonna ja tiedotonna vaipui kuusen juurelle. Miehet jättivät hänet siihen virumaan ja lähtivät tiehensä. Heinrich vain vielä kerran kostein silmin katsahti taakseen ja sanoi: »Armahtakoon häntä Jumala ja pitäköön huolta hänestä ja hänen lapsestaan. Sillä ellei Hän olisi armeliaampi kuin ihmiset, niin olisimme hukassa».