Kuten usein erämaan ruohojen ja ohdakkeitten keskellä versoo ihana purppurakukka, niin sai nyt Genoveeva yksinäisyydessään nauttia suloisimmasta seurustelun ilosta, minkä elämä tarjoaa. Hänen rakas pienokaisensa Mertsi varttui, oppi kävelemään, alkoi jo soperrella muutamia sanoja ja oli todellakin ihmeen soma pikku poika. Genoveeva ei ollut löytänyt erämaasta mitään, millä verhota lasta, mutta eräänä päivänä hän huomasi nuoren kauriin, jonka susi juuri oli tappanut ja jonka se nyt aikoi syödä. Hän karkoitti suden ajatellen käyttää kauriin ruskeata, valkopilkkuista taljaa rakkaan Mertsinsä pukimiksi. Kun hän verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä itse.
Genoveeva, joka ei enää vuosikausiin ollut kuullut sanaakaan ihmishuulilta, tunsi hurmaavaa iloa kuullessaan ensimmäiset ymmärrettävät sanat pojan suusta, mutta vielä suurempaa iloa hän tunsi, kun lapsi ensi kerran kauniisti ja selvästi äänsi äiti-sanan. Tämä tapahtui talven alkupuolella. Genoveeva puheli nyt tuntimäärin hänen kanssaan pimeässä luolassaan, meni leutoina päivinä hänen kanssaan pieneen laaksoon ja opetti hänelle kaikkien luonnon esineitten nimet, jotka siellä olivat nähtävinä, auringosta piikiveen ja kuusista matalaan, ikivihreään sammaleeseen asti ja saattoi pian keskustella niistä hänen kanssaan. Heräävän ymmärryksen ensi säteet, lapsenrakkauden ensi kipinät, joita Genoveeva huomasi tuossa suloisessa pojassa, ilahduttivat häntä sanomattomasti, ja päivä kävi hänelle moninaisista äidinriemuista toistaan rikkaammaksi. Keskellä talvea puhkesi hänelle ihana kevät.
Talven loppupuolella poika sairastui eikä pitkään aikaan enää voinut lähteä luolasta, mutta kohta ensimmäisinä kevätpäivinä hän jälleen toipui ja kukoisti taas kuin ruusu. Silloin Genoveeva eräänä kauniina kevätaamuna tarttui hänen käteensä ja vei hänet pimeästä luolasta ulkoilmaan ja alas kukkivaan laaksoon. Uhkuvan kevään loisto, jonka poika nyt kehittyneemmällä ymmärryksellä ja selvemmällä tajunnalla yhtäkkiä huomasi, teki häneen mitä elävimmän vaikutuksen. Hän pysähtyi aivan hämmästyksissään ja katseli kaikkea ilosta ja ihmetyksestä loistavin silmin. »Mitä tämä on, äiti», hän huudahti, »mitä näenkään! Kaikkihan on ihan toisin kuin ennen, kaikki on paljon kauniimpaa. Tuo laakso oli vielä vähän aikaa sitten aivan valkeanaan lunta ja nyt se on jo niin vihreä, että kuuset kuvastuvat sitä vastaan mustina. Ja pensaat ja puut, jotka ennen seisoivat kuivina ja paljaina ja joissa vain siellä täällä oli keltainen lehti, ovat nyt täynnä hentoja, vaaleanvihreitä lehtisiä. Kuinka herttaisesti ja lämpimästi nyt aurinko paistaakaan ja kuinka kauniin sininen onkaan taivas. Ja katsohan, kuinka ihmeen kauniita pikku esineitä onkaan maassa jalkojeni juuressa. Katso, katso, kuinka kauniin valkeita, keltaisia ja sinisiä!»
»Ne ovat kukkia, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Kas tuosta poimin muutamia sinulle. Näitä valkoisia tässä sanotaan satakaunoiksi. Katsos, ne ovat keskeltä kauniin keltaisia, ja hennot, valkeat lehdykät ympärillä ovat reunoilta helakanpunaisia. Nuo keltaiset ovat esikoita. Tunnustelehan niiden tuoksua, ne tuoksuvat sangen suloisesti. Tämä sininen tässä on orvokki. Se tuoksuu vielä suloisemmin. Otahan ne, ne ovat kaikki sinun, poimi vain niin paljon kuin haluat». Mertsi poimi niin paljon kukkia, ettei enää voinut pidellä niitä pikku kätösissään.
Sitten Genoveeva vei hänet vihertävään pensaikkoon, varjoisten puitten alle. »Kuuntelehan», hän sanoi, »etkö kuule mitään?» Poika kuuli ensi kerran herättyään selvempään tajuntaan lintujen tuhatäänisen laulun, kun ne täällä vallatonten käsien häiritsemättä pesivät lukemattomissa parvissa. »Kuule», hän uteliaana huudahti, »mikäs niin kauniisti helisee? Kaikissa puissa ja pensaissahan sadat suloiset äänet soivat yhtaikaa. Katsokaamme, mitä se on. Tule!»
Genoveeva istahti kallionlohkareelle, jota peitti pehmeä, viheriä sammal ja jota varjosti pari nuorta pyökkiä, nosti pojan helmaansa ja sirotteli kuten usein talvella ja kevään alkupäivinä metsäkukkien siemeniä maahan houkutellen lintuja. Silloin lintuparvi lehahti heidän luokseen, hauska punatulkku, vihertävä keltasirkka, hamppuvarpunen, jolla on helakanpunainen päälaki ja kurkku, ja kirjava tiklivarpunen. Ne noukkivat vikkelästi jyväsiä. »Katso», Genoveeva sanoi, »nämä linnut ne niin kauniisti laulavat». Pikku Mertsi oli melkein suunniltaan ilosta. »Voi teitä somia pikku lintukultia, tekö siis niin kauniisti laulatte!» hän huudahti. »Te tosiaankin osaatte sen taidon paremmin kuin korpit, jotka talvikaudet vaakkuivat niin surullisesti, ja olette paljon kauniimpiakin kuin ne.»
»Mutta sanohan, äiti», hän taas jatkoi, »mistä oikein johtuu, että nyt kaikki on niin kaunista? Mistä kaikki nämä kauniit esineet sitten tulevat, sillä ethän sinä kai ole voinut koristaa laaksoa niin ihanaksi minun sairaana ollessani. Sinähän olit melkein aina minun kanssani luolassa etkä kai sentään ole niin taitavakaan».
»Rakas lapsi», Genoveeva virkkoi, »olenhan jo sanonut sinulle, että meillä on hyvä Isä taivaassa, rakas Jumala, joka on luonut auringon, kuun ja tähdet. Katsos, Hän on kaiken tämänkin tehnyt, jotta oikein iloitsisimme siitä».
— »Voi sitä rakasta, hyvää Jumalaa!» poika sanoi. »Hän on vasta kunnon mies, ja taitava Hän myöskin on». — Genoveeva hymyili hänen lapselliselle yksinkertaisuudelleen. »Tosiaankin», hän itsekseen virkkoi sulkiessaan hänet syliinsä ja suudellessaan häntä, »moni sinua vanhempi lapsi sanoisi sinua ymmärtämättömäksi ja nauraisi sinulle, jos kuulisi sinun noin puhuvan, mutta vain siksi, että unohtaa itse kerran niin puhuneensa ja meidän kaikkien tavalla kehittyneensä vasta vähitellen».
Seuraavana aamuna pienokainen herätti hänet jo ani varhain sanoen: »Äiti, nousehan ja tule kanssani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea kaunista hyvä Jumala taas on tehnyt». Genoveeva hymyili lempeästi ja kulki hänen kanssaan pitkin lähteestä virtaavan puron reunaa laakson halki. »Katso», hän sanoi, »tämän korkean kallion varjossa, tässä laakson pohjoispuolella kasvaa mustia, pistäviä orjantappurapensaita. Nämä ovat oratuomia. Katsos, niissä on paljon pieniä, vihreitä ja valkeita palloja, joita sanotaan umpuiksi. Tulehan nyt! Tuolla laakson eteläpuolella on toisia pensaita, joissa on aivan pienet piikit. Niitä nimitetään orapihlajiksi. Niissäkin on pitkulaisia umppuja. Omenapuut lähteellä ovat sinulle vanhastaan tuttuja», hän sanoi taluttaen poikaa sinnepäin. »Mutta tarkastapa niitä oikein. Sinä et näe niissä vielä mitään, paitsi että niittenkin oksat ovat täynnään suuria umppuja. Pidä nyt joka päivä silmällä, mitä kaikkea puille ja pensaille tapahtuu ja kerro siitä sitten minulle».