Seuraavana yönä satoi lauhaa, lämmintä kevätsadetta, joka houkutteli lehdet ja kukat esille. Aamullakin vielä satoi aika rankasti, mutta kohta kun sade oli tauonnut, juoksi Mertsi alas laaksoon, palasi riemuiten takaisin ja huusi: »Äiti, nyt ovat oratuomien pienet, vihreät pallot paljaina lumivalkeina kukkina! Ja toiset orjantappurapensaat ovat täynnään vaaleanvihreitä lehdyköitä, ja niittenkin umput ovat suurentuneet. Ja puut lähteen partaallakin ovat täynnään kukkia, jotka eivät saattaisi olla kauniimman valkeita ja punaisia. Kuinka ihanaa! Kuinka hyvä Jumala onkaan! Tule, tule katsomaan!» Genoveeva lähti sinne hänen kanssaan. »Katso noita valkeita oratuomenkukkia! Ja katso, tähän orapihlajapensaaseen tulee kai siihenkin vielä kauniita, punaisia kukkia. Mutta ne eivät vielä ole valmiita. Katsos, punaista näkyy vasta hyvin pikkuisen umpuista. Ehkei hyvä Jumala viime yönä ehtinytkään saada niitä valmiiksi?» — »Oi, lapsi», Genoveeva sanoi, »ei Jumalalla ollut mitään vaivaa niitä tehdessään. Silmänräpäyksessä Hän voisi aikaansaada kaiken, sillä Hän on kaikkivaltias». — »Mutta», poika jatkoi, »sanohan minulle, kuinka Jumala pimeänä yönä voi tehdä kaiken tämän?» Genoveeva kertoi hänelle, että Jumala näkee yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Se ihmetytti peräti Mertsiä.

Eräänä päivänä Genoveeva sanoi pojalle: »Nyt tahdon taas ilahduttaa sinua. Tule kanssani!» Hän otti käsivarrelleen kaisloista punomansa korin ja vei lapsen vihreälle, aurinkoiselle paikalle kuusien ja kallioitten väliin, missä hän muutamia päiviä sitten oli huomannut mansikan kukkia ja raakiloita. Siellä oli todellakin jo monta ihan kypsää marjaa, jotka hohtivat purppuraa helakampina. »Ovatko nuokin kukkia?», poika kysyi. »Eivät», Genoveeva sanoi, »ne ovat mansikoita». Hän poimi muutamia kauneimpia ja sanoi: »Kas tässä, avaahan suusi ja maista niitä!» Pienokainen söi ne, painoi käden povelleen ja sanoi: »Voi, miten makeita! Enkö saa poimia useampia?» — »Saat kyllä», Genoveeva virkkoi, »poimi ja syö niin paljon kuin tahdot, mutta vain sellaisia, jotka ovat oikein kauniin punaisia. Saat vielä täyttää koko koppasenkin niillä ja ottaa ne mukaasi luolaamme». Silloin Mertsi paikalla ojensi kätensä ja alkoi poimia ja syödä. »Voi, miten hyvä Jumala onkaan», hän sanoi, »antaessaan meille näin hyviä lahjoja». — »Kiitä Häntä siis myös», Genoveeva sanoi. Poikanen loi säteilevät silmänsä kauniille sinitaivaalle, suuteli kätöstään, heitti suukkosen taivasta kohti ja huusi voimainsa takaa: »Hyvä Jumala, kiitän Sinua mansikoista!» Sitten hän sanoi äidilleen: »Kuuliko hyvä Jumala sen?» Genoveeva painoi häntä sydämelleen ja lausui hymyillen: »Totta tosiaan hän olisi tietänyt sen, vaikka olisit vain ajatellut sitä etkä lausunut sanaakaan, sillä Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee, kuulee ja tietää kaiken».

Mertsi tahtoi nyt joka päivä nähdä, mitä hyvä Jumala oli tehnyt, mutta Genoveeva sanoi: »Sinun pitää nyt itse tarkkaavasti katsella ympärillesi ja havaita, mitä uutta ja kaunista laaksossamme on, ja kertoa sitten minulle, mitä olet löytänyt». Eräänä aamuna lapsi tuli juosten ja huusi: »Äiti, nyt olen löytänyt jotain oikein kaunista, soman pikku korin, jossa istuu lintu. Tulehan katsomaan, miten kaunis ja sievä se on!» Hän talutti äitinsä oratuomipensaan luo ja sanoi: »Katsoppas tuonne pimeään orapensaaseen. Etkö näe sitä?» — »Se on hamppuvarpusen pesä, rakas lapsi», Genoveeva sanoi, »tuo pieni, soma kori on pesä ja siinä makaava lintu on hamppuvarpunen. Kuten meillä on luola, niin on linnuilla pesänsä. Katso, miten herttaisesti lintu meitä katselee. Nyt se lentää pois. Katsele nyt tarkoin pesää, mutta älä satuta itseäsi okaisiin. Ulkopuolelta se on sangen taitavasti rakennettu kuivista, haalistuneista korsista, vihertävästä sammaleesta ja hienoista juurista, sisäpuolelta se on sievästi peitetty hienoilla, ruskehtavilla höyhenillä. Katso nyt vain oikein tarkasti!» hän sanoi nostaen poikasta. »Voi, kuinka kaunista», Mertsi huudahti, »mutta mitä nuo viisi somaa esinettä siinä ovat?» — »Ne ovat pieniä munia», Genoveeva sanoi. »Katso, miten kauniin himmeän vihreitä ne ovat ja miten sieviä punaisia viiruja ja pilkkuja niissä on!» — »Mutta mitä lintu noilla munilla tekee?» poika kysäisi. »Sen kyllä vielä saat nähdä», Genoveeva vastasi. »Pidä niitä vain joka päivä ahkerasti silmällä, mutta älä suinkaan koskettele ainoatakaan niistä äläkä peloita lintua pois».

Parin päivän perästä Mertsi taas äitinsä taluttamana kävi pesää katsomassa. Silloin siinä jo oli munien sijasta pieniä poikasia. »Katsoppas», Genoveeva sanoi, »miten hentoja ja pieniä ne ovat. Katso, ne ovat vielä sokeita ja ilman höyheniä. Ne eivät vielä osaa lentää, eivät edes hyppiä ulos pesästä». — »Pienet herttaiset, paljaat tipuraukat!» poika sanoi, »mutta eivätkö ne kuole nälkään ja viluun?» — »Eivät, rakas lapsi», Genoveeva vastasi, »kyllä hyvä Jumala niistä huolen pitää. Pesä on sisältä pehmeä ja hienoilla höyhenillä sisustettu, jotta pienten poikasten on pehmeä ja lämmin maata siinä. Se on kauniin pyöreä, jotteivät ne missään saata loukata itseään. Koko tuon sievän pesän on iso lintu eli emo itse rakentanut. Eikö se olekin taidokas. Me, rakas lapsi, emme saisi sellaista pesää toimeen. Tämän taidon on hyvä Jumala opettanut lintuemolle, koska Hän rakkaudessaan pitää huolta näistä pienistä linnunpoikasistakin. Nuo orjantappurapensaan tiheät, vihreät lehdet, jotka nyt auringon paahtaessa suovat hennoille lintusille suloista varjoa, suojelevat myös niitä märkyydeltä, kun sataa. Ja yöksi ja viileinä aamuina ja iltoina tulee emo ja paneutuu levitetyin siivin huolellisesti poikasten päälle, jotta ne ovat lämpimästi peitettyinä eikä niiden tule vilu. Terävät okaatkaan pesän ympärillä eivät siinä ole turhaan. Muuten söisivät pahat korpit poikaset suuhunsa. Okaat estävät niitä pesään tunkeutumasta ja pistävät niitä, jos ne mielivät tehdä jotain pahaa poikasille. Mutta emo on niin pieni, että se pääsee vilahtamaan okaitten välitse vahingoittamatta itseään. Siten kaikki esineet, pistävät piikitkin, julistavat meille Jumalan hyvyyttä ja hellää isällistä huolenpitoa».

Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään, avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille. Jyväset olisivat vielä liian kovia niiden syötäviksi, siksi emo ensin murentaa ne ja antaa ne sitten poikasille. Eikö Jumala ole mainiosti järjestänyt kaikkea? Katso, niin hellästi Hän huolehtii kaikista luoduistaan, pienimmästä lintusestakin. Yhtä hellästi Hän meistäkin pitää huolta. Niin, rakas lapsi», hän jatkoi katsellen kyynelsilmin lasta, »tähän asti Hän on pitänyt sinusta huolta ja pitää edelleenkin». — »Niin, niin», poika sanoi. »Hän on pitänyt minusta huolta, tuo hyvä, rakas Jumala. Onhan Hän antanut minulle sinut, äiti kulta. Sinähän rakastat minua paljon enemmän kuin emolintu poikasiaan. Ilman sinua olisin aikoja sitten kuollut». Niin hän lausui ilokyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja heittäytyi syvästi liikutettuna äitinsä kaulaan.

Mertsillä oli nyt joka päivä äidilleen jotain kerrottavaa, näytettävää tai tuotavaa. Joka aamu hän haki kimpun kauneimpia kukkia, mitä saattoi löytää, ja kopallisittain mansikoita, mustikoita ja myöhemmin vadelmia ja mesimarjoja. Jatkuvasti hän kertoi äidilleen, kuinka oratuomen- ja pihlajankukista ja omenankukista tuli pieniä, vihreitä hedelmiä, kuinka kaikki nämä hedelmät, mutta erikoisesti omenapuitten, kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, ja miten pienet linnunpojatkin pesäsessä kasvoivat ja saivat höyhenet ylleen, kunnes vihdoin oratuomi oli täpösen täynnä sinisiä marjoja ja orapihlaja punaisia kiulukoita, omenapuut keltaisenaan punaposkisia omenia, ja kunnes kaikki linnut olivat lentäneet pois. Huomatessaan ensi kerran kirkkaan, ihanan aamutähden, nähdessään erikoisen kauniin, hehkuvan iltaruskon, ja ensimmäisen sateenkaaren hän juoksi riemuiten hakemaan äitiänsä, ja tämän täytyi hänen kanssaan katsella ja ihailla kaikkea, ja lapsi kiitti hänen kanssaan Jumalaa, joka oli luonut niin paljon ihanaa. Siten Mertsi tuotti äidilleen tuhansia iloisia hetkiä. Genoveeva katsahti usein pojan iloisuuden nähdessään ilokyynelin taivasta kohden ja sanoi: »Oi Jumala! Niin saattaa viaton sydän erämaastakin löytää paratiisin. Sydän, joka sinut tuntee ja Sinua rakastaa, löytää surkeuden ja kärsimystenkin keskeltä taivaan».

Huolehtiva äiti ei ollut myös suinkaan unohtanut varoittaa pikku Mertsiä koskemasta myrkkykasveihin, joita houkuttelevassa kauneudessaan upeili siellä täällä erämaassa. Hän osoitti pojalle laakerinnäköisen näsiän hohtavan punaiset marjat, kiiltävän mustat koisomarjat ja tulipunaisen, valkopilkkuisen kärpässienen. »Älä vain syö mitään noista kasveista», hän sanoi, »äläkä muutenkaan maista mitään marjoja äläkä juuria, joita et tunne, ennenkuin olet näyttänyt ne minulle. Muuten tulet kovin sairaaksi». Mutta vielä huolellisemmin tuo hyvä äiti varoitti häntä tottelemattomuudesta, itsepäisyydestä, kevytmielisyydestä ja muista lasten vioista. »Nämä viat», hän sanoi, »ovat vielä paljon tuhoisampia kuin myrkkykasvit. Sangen usein on synti näitten punaisten tai mustien marjojen kaltainen, jotka silmään näyttävät niin kauniilta ja houkuttelevilta, mutta joiden nauttiminen tuottaa turmion. Niin, paha usein viehättää enemmän silmää kuin hyvä, kuten myrkyllinen kärpässieni väriloistossa voittaa vieressään kasvavan harmaan, syötävän sienen».

XI

Genoveeva saa suden avulla lämpimän puvun

Monissa viattomissa huvituksissa Genoveevan ja Mertsin kevät ja kesä olivat kuluneet. Nyt syksy teki tuloaan. Aurinko ei enää paistanut yhtä lämpimästi, se nousi päivä päivältä myöhemmin ja laski aikaisemmin. Tummat, synkät pilvet pimensivät usein viikkokausiksi kirkkaan, sinisen taivaan, eikä maasta enää versonut mitään uutta. Lintujen suloiset laulelut olivat vaienneet ja useimmat visertäjistä lähteneet tiehensä. Melkein kaikki kukat olivat hävinneet ja jäljellä olevat seisoivat lakastuneina, kuivina ja haalistuneina. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat keltaisina ja värittöminä, ja mikä ei itsestään maahan pudonnut, sen karistivat kylmät vihurit. Sydän täynnä huolta lähestyvän talven tähden Genoveeva istui luolan suulla ja katseli kyyneltyvin silmin hävitystä. Silloin Mertsi sanoi: »Äiti, eikö Jumala meitä enää rakastakaan, koska Hän sallii kaikkien kukkien kuihtua ja puitten ja pensaitten kuivettua? Eikö Hän enää olekaan yhtä hyvä ja ystävällinen meille kuin tähän asti? Aikooko Hän kokonaan hylätä meidät?» — »Ei, lapseni», Genoveeva sanoi. »Jos olemme hurskaita ja hyviä, niin Jumala rakastaa meitä aina yhtä paljon. Täällä maailmassa vain kaikki on vaihtelevaa ja katoavaa, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan on muuttumaton ja ikuinen. Nyt kyllä tulee talvi, mutta talven jäljestä tulee aina armas kevät ja kaikki alkaa silloin taas kukoistaa». Mertsi katseli huolestuneena autiota niittymaata ja lehdettömiä puita ja sanoi miettiväisenä, surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. »Kunpa vain olisikin, niinkuin sanot, äiti kulta. Tuskin voin sitä uskoa. Pelkään maailman aivan hukkuvan». Genoveeva lausui hymyillen: »Usko minua, rakas lapsi, niin käy joka vuosi. Joka vuosi tulee talvi, mutta talven jälkeen taas aina kevät. Iloitse siis jo nyt talven lähetessä suloisesta keväästä». Itsekseen hän kumminkin ajatteli: »Lapselle, joka ensi kerran kehittyneellä iällä näkee syksyn tulon ja lehtien karisemisen, on anteeksi annettavaa, että se tuskin saattaa uskoa syksyn ja talven perästä vielä kevään koittavan. Mutta minua, äitiä, sopii ennemmin nuhdella ja soimata ymmärtämättömäksi kuin tätä kokematonta lasta. Tiedänhän jo niin pitkäaikaisesta kokemuksesta, että kärsimyksiä aina seuraa ilo, ja kumminkin on minun kerta toisensa perästä niin vaikea uskoa sitä. Tahdon nyt olla turvallisella mielin enkä kantaa turhia huolia, vaan aina kärsimyksissä ajatella tulevia riemuja».