Kuten viimeksi kuluneen kesän ja talven Genoveeva vietti rakkaan Mertsinsä kera useampia kesiä ja talvia erämaassa ja asui nyt jo seitsemättä talvea siellä. Edelliset talvet eivät koskaan olleet olleet kovin kylmiä, mutta tämä hänen seitsemäs talvensa erämaassa oli hänelle hirveä. Suunnattomat kinokset peittivät vuoria ja laaksoja, ja tammien ja pyökkien vahvimmatkin oksat murtuivat niiden painosta. Ankara pakkanen vallitsi. Miten hyvästi Genoveeva yrittikään suojata luolan suuta raivoavia, purevan kylmiä tuulia vastaan, ne kumminkin tunkivat sisälle ja pyryttivät koko joukon lunta luolaan. Koko hänen sammalvuoteensa kastui siitä läpimäräksi ja jäätyi. Luolan suu ja sitä suojaavat kuusenoksat olivat alituisesti valkeanaan kuurasta ja sen seinämät jäässä kuin ikkunaruudut. Uskollisen hirven luonnollinen lämpö ei enää riittänyt kylliksi lieventämään luolan kauheata kylmyyttä. Ulkona haukkuivat ketut vilusta, ja susien ulvonta kaikui hirvittävänä erämaan halki.
Genoveeva ei vilulta yökausiin saanut silmäänsä suljetuksi, ja eräänä aamuna pakkasen kohottua korkeimmilleen hänen kyyneleensä jäätyivät vieriessään maahan. Mertsi, joka pienestä pitäen oli tottunut karkeaan ravintoon ja kovaan elämäntapaan, oli pakkasesta huolimatta hyvässä voinnissa. Mutta Genoveeva, tuo herttuallisen linnan hento prinsessa, jota oli kasvatettu huoneessa, ja jonka lattia oli ollut matoilla verhottu, ei kauemmin voinut kestää tuossa kylmässä kallioholvissa, vaan hänen terveytensä murtui. Usein hän itkien sanoi: »Jospa minulla olisi edes kipinä tulta, mikä taivaan lahja se olisikaan minulle. Silloinhan saattaisin kuusenrisuista ja kuivista oksista, joita täällä on runsaasti, helposti sytyttää nuotion ja lämmitellä sen ääressä. Nyt minun kai täytyy kuolla viluun puitten keskelle. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi, Herra!» — Hänen viehkeän herttaiset kasvonsa muuttuivat suuresti. Poskien hieno, vaalea puna hävisi, ja hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen suloiset silmänsä kadottivat loistonsa ja painuivat silmäkuoppiin. Hän kävi hyvin laihaksi ja näytti oikein kurjalta.
»Oi, äiti kulta», Mertsi kyynelsilmin sanoi, »minkä näköinen oletkaan.
Tuskin enää tunnen sinua. Mikä sinun oikein on?»
»Rakkahin lapsi», Genoveeva sanoi heikolla äänellä, »olen kovin sairas, varmaankin kuolen».
»Kuolet», pienokainen virkkoi. »Mitä se merkinnee? Sitä en vielä eläissäni ole kuullut».
»Minä olen nukkuva enkä enää koskaan heräävä. Silmäni ei sitten enää milloinkaan näe aurinkoa, eikä korvani kuule enää ääntäsi. Ruumiini lepää silloin kylmänä ja kankeana maassa. Vihdoin se aivan lahoo ja muuttuu maaksi».
Silloin poika heittäytyi itkien hänen kaulaansa ja toisti toistamistaan sanoja: »Äiti, äiti, älä vain kuole! Pyydän sinua, älä kuole!»
Genoveeva sanoi: »Älä itke, rakkahin lapsi. Minusta ei riipu, miten kauan elän. Jumala tahtoo minun nyt kuolevan».
»Jumalako?» poika peräti ihmeissään huudahti, »mutta olethan aina sanonut minulle, että Jumala on niin hyvä. Kuinka Hän sitten voisi tahtoa sinun kuolemaasi? Katsos, minä en saattaisi lintustakaan surmata, vielä vähemmän sinut».
Genoveeva vastasi: »Olet oikeassa, rakas lapsi. Koska et sinäkään saattaisi antaa minun kuolla, puhumattakaan siitä, että voisit minut surmata, niin Jumala vielä vähemmän saattaa sitä tehdä. Hän, joka elää ikuisesti, suo meillekin iäisen elämän, mutta minun täytyy ensin selittää tämä sinulle. Muistathan, rakas poikani, miten riisuin vanhan puvun yltäni ja panin sen pois, koska se ei enää kelvannut käytettäväksi, ja miten Jumala lahjoitti minulle uuden puvun. Katso, kuin vaatteen riisun nyt riutuvan ruumiini ja panen pois. Se lahoo kuin tuo vanha puku, mutta minä itse pääsen taivaallisen Isämme luokse. Hän suo verhokseni kauniimman, ihanamman, ruumiin. Siellä taivaassa on minun hyvä olla, siellä en enää värise vilusta enkä sairasta. Siellä en enää milloinkaan itke enkä huokaile ja kärsimysten sijasta nautin pelkkää iloa. Kuten kevät on talvea kauniimpi, niin on taivas maata kauniimpi. Niin, kaunein, kirkkain kevätpäivä on taivaan kauneuden ja kirkkauden rinnalla vain kolkko, synkkä talviyö. Ken on hyvä ja hurskas, hän kerran sinne pääsee».