»Sen hän tekee, lapsi kulta», Genoveeva sanoi pistäen sormuksen takaisin sormeensa. »Kun olen kuollut, niin ota tämä sormus sormestani. En tahdo ennen panna sitä pois, vaan säilytän sen kuolemaani asti, kuten säilytän rakkauteni ja uskollisuuteni isääsi kohtaan kuolemaani saakka. Todellakin rakkauteni häneen oli puhdas kuin tämän sormuksen kulta, ja uskollisuuteni ikuinen kuin sormuksen pyöreä kehä, joka ei missään kohden pääty ja joka sen vuoksi on iäisyyden vertauskuva».
»Kun tulet ihmisten luo», hän edelleen lausui, »niin kysy Siegfried-kreiviä, sillä se on isäsi nimi. Pyydä ihmisiä viemään sinut hänen luokseen, mutta älä sano kenellekään kuka olet, mistä tulet tai miksi haluat päästä kreivin luo. Älä myös suinkaan näytä sormusta kenellekään. Kun sitten seisot isäsi, kreivin edessä, niin anna hänelle sormus ja sano hänelle: 'Isä, tämän sormuksen lähettää sinulle äitini, Genoveeva, merkiksi siitä, että olen poikasi. Hän kuoli muutamia päiviä sitten. Hän tervehtii sinua vielä kerran ja käskee sanoa, että hän oli viaton ja että hän soi sinulle anteeksi. Taivaassa hän toivoo näkevänsä sinut jälleen, koska se ei ole voinut enää tapahtua tässä maailmassa. Elä hurskaasti, ole lohdullisella mielin, älä itke häntä ja pidä huolta minusta!' Älä vain unohda sitä, että olen viaton ja uskollinen hänelle, että vielä kuollessakin olin sitä vakuuttanut ja kuollut siinä vakaumuksessa. Sanothan sen aivan varmaan hänelle! Sano hänelle myöskin, että vielä kuolemanhetkelläkin rakastin häntä kuten rakastan sinua. Kerro hänelle, kuinka täällä elin ja kuolin. Pyydä häntä myöskin hakemaan kuollut ruumiini tästä luolasta ja kätkemään se esi-isieni hautaholviin, sillä en ole ollut arvoton kuulumaan heidän sukuunsa, joskin ihmiset pitävät minua rikollisena ja kunniattomana.
Sitten pitää minun sanoa sinulle vielä eräs seikka, jota et tiedä. Kuten sinulla on maailmassa isä ja äiti, niin minullakin on isä ja äiti, mutta enhän tiedä, ovatko he kestäneet sen surun, jonka tahtomattani heille aiheutin, vai eivätkö. Jos he vielä ovat elossa, niin pyydä isääsi heti viemään sinut heidän luokseen. He tulevat sangen iloisiksi nähdessään sinut, rakkaan lapsenlapsensa, niin että he unohtavat seitsemän pitkän vuoden surun». Ja vuolaisiin kyyneliin puhjeten hän lausui: »Varmaankin olet minua murehtinut, isä kulta. Ja äiti armas, paljon olet varmaankin tähteni itkenyt. Teidän kasvonne, rakkaimmat vanhempani, olisin suonut näkeväni, ennenkuin kuolen. Jospa tietäisitte minun elävän ja olevan täällä, niin varmaankin kohta rientäisitte luokseni vielä kerran nähdäksenne minut, mutta te tietysti luulette ruumiini jo aikoja sitten maatuneen jossain kaukaisessa erämaan kolkassa. Tapaammehan kumminkin taivaassa toisemme. Kuinka autuaallinen onkaan taivaantoivo ja toivo siellä nähdä toisensa. Ilman tätä lohdutusta olisi maallinen murhe liian raskasta, me ihmiskurjat joutuisimme epätoivoon. Sinä itket, lapsi kulta. Suo anteeksi, että saatoin sydämesi surulliseksi. Katsos, jos nyt kadottaisitkin äitisi, niin antaahan Jumala sinulle minun sijaani hyvän isän. Ällös siis itke, rakas lapsi. Isäsi on sanomattomasti iloitseva nähdessään vielä elossa sinut, rakkaan lapsensa, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Hän suutelee sinua, ottaa sinut syliinsä, painaa sinut povelleen, kutsuu sinua pojakseen ja kyselee sinulta paljon minusta itkien ilosta ja surusta. Hän on rakastava sinua kuten minä ja osoittava sinulle enemmän hyvyyttä kuin mitä minä, äitisi, voin sinulle osoittaa».
Genoveeva ei itkultaan voinut jatkaa, vaan laski päänsä sammalvuoteelleen eikä pitkään aikaan saanut heikkoudeltaan enää sanaakaan sanotuksi.
XIII
Genoveeva valmistautuu kuolemaan
Talven ankara pakkanen lauhtui, ja kävi taas leppoinen tuuli. Aurinko paistoi jälleen keskipäivisin kirkkaasti ja herttaisesti luolaan, ja sen sulosäteet olivat taas huomattavasti lämpöiset. Kuura luolan suulta ja jää sen seiniltä suli ja tipahteli suurina pisaroina. Genoveevan tauti paheni päivä päivältä. Hän näki varman kuoleman lähenevän ja valmistautui lähtemään.
»Minun ei ole suotu», hän sanoi, »kuolinvuoteeni ääreen saada pappia, joka rohkaisisi minua ja ojentaisi minulle elämän leivän vahvistukseksi tärkeälle iankaikkisuusmatkalle, mutta Sinähän, Herra, Sinä ikuinen Ylimmäinen pappi, olet itse luonani. Sinä olet lähellä kaikkia, jotka ovat tuskassa ja ahdistuksessa ja turvautuvat Sinuun. Jokaista kärsivää ihmissydäntä, joka kaipaa Sinua, tahdot Sinä tulla virvoittamaan. Sanothan itse: 'Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee ääneni ja avaa oven, hänen luokseen tahdon mennä ja pitää ehtoollista hänen kanssaan ja hän minun kanssani!'» Niin hän puhui ja rukoili sitten kauan kädet ristissä ja silmät ummessa.
Mertsi istui koko päivän ja monta yönkin hetkeä hänen vieressään eikä poika parka enää voinut syödä eikä juoda. Hän täytti kaikki äitinsä toivomukset, mitkä saattoi hänen katseistaan lukea, ja hoiti häntä hellimmällä lapsenrakkaudella. Hän otti molemmat kätösensä sammalta täyteen ja kuivasi luolan märät seinämät niin pitkälti kuin pienillä käsivarsillaan ulottui, jottei vesi tippuisi sairaan äidin vuoteelle. Hän kokosi kallioilta ja puista kuivaa sammalta tehdäkseen kostean vuoteen sijaan paremman. Milloin hän kantoi Genoveevalle kurpitsamaljallisen raikasta vettä lähteestä sanoen: »Etkö halua juoda, rakkahin äiti? Sinunhan on niin kuuma ja huulesi ovat aivan kuivat», milloin taas toi lämmintä maitoa ja virkkoi: »Juohan nyt, äiti armas! Tämä on oikein maukasta ja tekee sinulle hyvää.» Sitten hän heittäytyi itkien sairaan kaulaan ja nyyhkytti: »Äiti, rakas äiti, jospa voisin sijastasi sairastaa tai kuolla».
Eräänä aamuna Genoveeva oli uinahtanut oikein suloisesti pariksi tunniksi ja heräsi paljon iloisempana ja vahvempana. Nukkuessaan hän oli pudottanut pienen puuristinsä, jonka hän oli ottanut seinältä ja jota hän sairautensa aikana usein oli pitänyt kädessään. Herättyään hän etsi sitä, ja Mertsi heti, huomatessaan, mitä hän halusi, antoi sen jälleen hänen käteensä. »Mutta miksi sinä, rakas äiti», hän sitten virkkoi, »aina pidät tätä risua kädessäsi?»