»Maallinen isäkö», poika sanoi iloisena, »jonka voin nähdä kuten sinut ja jonka käteen voin tarttua kuten tartun sinun käteesi. Hänkö ei olekaan näkymätön kuten taivaallinen isä?»
»Niin, rakas lapsi», äiti sanoi, »saat nähdä hänet ja puhutella häntä».
»Nähdä hänet ja puhutella häntä!» poika huudahti ja hänen silmänsä säteilivät ilosta. »Mutta», hän miettivänä jatkoi, »miksei hän sitten tule luoksemme ja miksi hän on jättänyt meidät näin yksin erämaahan? Eihän hän vain ole noita pahoja ihmisiä?»
»Ei, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Hän on hyvä ihminen. Hän ei tiedä, että olemme täällä erämaassa. Hän ei edes tiedä, että olemme elossa vielä, vaan on siinä uskossa, että meidät on surmattu. Hän luulee, että minä olen jumalattomin äiti, mitä maailmassa voi olla. Ihmiset ovat valehdelleet hänelle sellaista».
»Mitä merkitsee, että he ovat valehdelleet hänelle?» pienokainen keskeytti hänet. »Sitä en ymmärrä».
»Valehtelemista on, kun puhuu toista kuin mitä ajattelee. Ihmiset esimerkiksi sanovat oikein rakastavansa toisiaan, vaikka todellisuudessa tuskin sietävät toisiaan. Sellaista nimitetään valehtelemiseksi».
»Saattaako niin tehdä?» pienokainen sanoi. »Se ei olisi koskaan juolahtanut mieleeni. Voi niitä ihmisiä», hän huudahti ja pudisteli kiharaista päätään, »he ovat sentään ihmeellisiä olentoja».
»No niin», Genoveeva sanoi, »sinun isällesi myös siten valehdeltiin». Sitten hän kertoi pojalle kohtalostaan, sen verran kuin tämä saattoi siitä ymmärtää, ja puhui sitten edelleen: »Katso tätä kultasormusta sormessani! Sen olen saanut isältäsi».
»Isältäni!» Mertsi iloisesti huudahti. »Annappa minun kerran oikein tarkastaa sormusta. Olen jo nähnyt paljon taivaallisen Isäni antamia kauniita kappaleita, auringon ja kuun, tähdet ja kukat, mutta en ole nähnyt vielä mitään maalliselta isältäni saatua».
Genoveeva otti sormuksen sormestaan ja antoi sen pojalle. »Voi, miten kaunis!», Mertsi sanoi. »Onko isälläni useampia tällaisia kauniita esineitä ja lahjoittaako hän minulle jonkun niistä?»