»Siegfried», hän heikolla äänellä lausui, »olen puolisosi Genoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Jumala kuitenkin tietää, että olen viaton».
Silloin kreivi tunsi itsensä kuin salaman iskemäksi. Hän ei enää tiennyt, näkikö hän unta, vai oliko valveillaan. Koska hän synkkämielisyydessään usein oli kuin suunniltaan ja nyt huomasi olevansa ypöyksin kaukaisessa, kammottavassa laaksossa, etäällä seuralaisistaan, luuli hän näkevänsä Genoveevan haamun.
»Voi, sinä puolisoni manalle mennyt henki», hän huusi sydäntä särkevällä äänellä, »palaatko nyt syyttämään minua verisestä rikoksestani? Tällä kohdallako murha tapahtui, ja tuonne luolaanko he hautasivat kuolleen ruumiisi? Niin kai on käynyt, ja ruumiisi kääntyy haudassaan minun astuessa paikalle, jonka olen punannut verelläsi, ja henkesi kärsii siitä, että murhaajasi lähestyy rauhaista leposijaasi. Käänny pois, autuas henki, käänny pois, omatuntoni jo kalvaa minua kylliksi. Palaa rauhan asuntoihin ja rukoile puolestani, miesraukan puolesta, jolla ei enää ole rauhaa maailmassa. Älä näyttäydy minulle niin surkeassa muodossa, näyttäydy enkelinä ja sano antaneesi minulle anteeksi!»
»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni».
Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.
Genoveeva tarttui hellästi hänen käteensä, mutta hän veti kätensä pois ja huudahti vapisevalla äänellä: »Päästä minut, päästä minut, kätesihän on jääkylmä. Tai vedä vain minutkin hyisellä kädelläsi luoksesi hautaan, sillä elämä on minulle raskas kuorma ja kuolema parasta, mitä voin toivoa».
Genoveeva sanoi vielä kerran: »Siegfried, rakas, armas puolisoni!» katsellen häntä samalla niin hellästi ja lempeästi kuin taivaan enkeli. »Etkö enää tunnekaan Genoveevaasi? Katselehan minua oikein tarkkaan! Koettele kättäni, katso sormustasi sormessani! Toinnu vihdoinkin hämmästyksestäsi! Jumala, vapauta hänet tästä kauheasta kuvittelusta!»
Vihdoin kreivi tointui hämmästyksestään ja heräsi kuin pahasta unesta. »Sinähän siinä olet», hän huudahti ja vaipui menehtyneenä hänen jalkoihinsa. Hänen katseensa oli kauan kiintyneenä Genoveevan riutuneeseen muotoon, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin. »Sinä siis olet puolisoni», hän huudahti. »Sinäkö olet entinen viehkeän kukkea Genoveeva? Ja nyt olet tässä kurjuudessa, johon minä olen sinut syössyt! En ole enää sen arvoinen, että maa minua pinnallaan kantaisi. En saa nostaa silmiäni puoleesi. Voitko antaa minulle anteeksi?»
Genoveeva lausui itkien: »Rakkahin Siegfried, en milloinkaan ole ollut vihainen sinulle. Rakastan sinua aina, tiesinhän, että sinua petettiin. Nouse ja tule syliini, ilosta itken sinut jälleen nähdessäni».
Kreivi tuskin rohkeni katsoa häntä. »Etkä syytä minua mistään», hän sanoi, »et sano edes ainoatakaan pahaa sanaa minulle. Oi sinua, taivaan enkeliä, sinua lempeää, jumalaista sielua! Mitä, mitä olenkaan tehnyt loukatessani sinua niin syvästi!»