Kauan haikeasti itkettyään kreivi hypähti pystyyn, kysyi miekkaansa ja aikoi surmata Golon. Wolf pidätti hänet ja esitti hänelle, ettei hänen pitäisi Goloakaan tuomita kuulustelematta. Silloin kreivi käski vangita Golon vielä samana yönä, panna hänet lujiin kahleisiin ja heittää hänet samaan vankikomeroon, jossa Genoveeva oli niin kauan virunut. Nekin, jotka olivat pitäneet Golon puolta, vangitutti hän toistaiseksi. Sotilaat panivat määräyksen mielihyvällä toimeen. Seuraavana aamuna kreivi käski tuoda Golon eteensä ja luki Genoveevan kirjeen vielä kertaalleen odotellessaan vankia. Häntä hellyttivät sanat: »Anna hänelle anteeksi, kuten minäkin annan, älköön veripisaraakaan vuodatettako minun tähteni». Kun Golo tuotiin huoneeseen, kreivi katsahti häneen surumielisesti itkettyneillä silmillään ja sanoi lempeällä äänellä: »Mitä olen sinulle tehnyt, Golo, että tuotit minulle tämän murheen? Mitä olivat puolisoni ja poikani sinulle tehneet, että surmasit heidät? Sinä tulit köyhänä poikapahasena tähän linnaan ja olet saanut nauttia pelkkää hyvyyttä täällä, miksi palkitset sen kaiken näin?»
Golo oli luullut, että kreivi riehuisi ja raivoisi, ja siksi hellytti tämä odottamaton lempeys hänen sydämensä. Hän alkoi ääneen itkeä ja huudahti: »Voi, onneton intohimo sokaisi minut. Puolisonne oli viaton kuin taivaan enkeli, minä olin konna, joka tahdoin vietellä hänet syntiin. Kun hän ei ottanut kuullakseen minua, valtasi minut raivo, koetin kostaa hänelle ja samalla turvata oman henkeni. Pelkäsin näet, että surmaisitte minut, jos hän ilmaisisi teille totuuden. Sentähden kiiruhdin syyttämään häntä viattomasti». Kreiville oli jonkinlaiseksi lohdutukseksi, että Golonkin täytyi tunnustaa Genoveevan viattomuus, ja hän viittasi kädellään viemään hänet takaisin vankilaan, kätki sitten kasvonsa käsiinsä, itki kyyneleensä kuiville ja kirosi äkkipikaisuutensa alimmaiseen manalaan.
Kreivi oli tästä lähtien alituisesti niin synkkämielinen, että pelättiin hänen henkeään. Hänen tuskansa läheni joskus mielenhäiriötä. Lähiseudun ritarit, jotka sillä välin myös olivat palanneet sotaretkeltä ja jotka olivat hänen hyviä ystäviään, kävivät hyvin usein häntä tervehtimässä ja ilahduttamassa, mutta kreivi pysyi lohdutonna. Hän oleskeli Genoveevan huoneessa eikä mennyt minnekään muualle kuin linnankappeliin. Hänen lempisuunnitelmiaan oli haetuttaa Genoveevan hauta saadakseen siellä itkeä ja sitten haudata hänen ruumiinsa kunniakkaasti, mutta kukaan ei löytänyt hautaa, sillä ne kaksi miestä, jotka olivat vieneet Genoveevan surmattavaksi, olivat pian sen jälkeen kadonneet, eikä kukaan tiennyt heidän olinpaikkaansa. Silloin kreivi pani Siegfriedsburgin kirkossa toimeen upean juhlan Genoveevan kuoleman muistoksi. Hän itse ja kaikki palvelijat, kaikki ritarit ja linnanrouvat läheltä ja kaukaa olivat silloin tummimpaan surupukuun puettuina. Myös oli silloin läsnä sellainen kansanpaljous, että tuskin kymmenes osa mahtui kirkkoon. Kreivi jaetutti runsaasti almuja köyhille ja pystytti kirkkoon muistopatsaan kultakirjoituksineen vielä jälkimaailmalle julistamaan Genoveevan surullista kohtaloa.
XV
Siegfried-kreivi löytää puolisonsa Genoveevan
Kului vuosia, ennenkuin kreivi suostui lähtemään minnekään linnastaan, ja silloinkin täytyi hänen uskollisen Wolfinsa melkein pakottaa hänet siihen. Hänen ystäviensä ritarien täytyi ponnistaa kaikki voimansa edes hiukan ilahduttaakseen häntä. Toinen piti suuret kemut, joissa oivallinen harpunsoittaja säesti lohduttavia laulujaan, toinen pani toimeen kaikenlaisia ritariharjoituksia, nuolella ampumista ja painia, kolmas kutsui hänet metsästysretkelle. Tämä viimeksi mainittu huvilaji, josta hän nuoruudestaan asti oli paljon pitänyt, näytti olevan omiaan parhaiten haihduttamaan hänen synkkämielisyyttään. Kun ritarit sen huomasivat, metsästelivät he hyvin usein, milloin hirviä ja villisikoja, milloin susia ja karhuja, joita siihen aikaan oli viljalti Saksassa, ja kreivi vietiin aina mukaan retkille.
Wolfin kehoituksesta kreivikin kerran pani toimeen suuren metsästysretken ja kutsui sille kaikki lähiseudun ritarit. Tämä tapahtui lopputalvesta. Metsästyspäiväksi määrättiin ensimmäinen kirkas päivä, jolloin olisi hiljan satanut lunta, ja päätettiin kokoontua suunnattoman tammen juurelle metsänrinteelle. Sovittu päivä koitti, ja aamun sarastaessa kreivi lähti lukuisan palvelijajoukon seuraamana retkelle. Kaikki kulkivat ratsain monien kuormahevosten, muulien ja metsästyskoirien seuraamina. Kaikki kutsutut ritarit saapuivat täsmällisesti suurelle tammelle. Metsästystorvet toitahtelivat iloisesti ja rohkeasti metsässä. Metsästys alkoi, ja ritarit ja palvelijat olivat hyvin innostuneita siihen. Paljon hirviä ja villisikoja surmattiin. Kreivi tavoitti heittokeihäällään erästä otusta, muttei osunut. Silloin hän alkoi ratsain ajaa sitä takaa. Eläin pakeni jyrkkien kallioitten, orjantappurain ja pensasten yli piiloutuen lopuksi Genoveevan luolaan, sillä se oli sama naarashirvi, jonka maitoa Genoveeva ja hänen poikansa jo niin kauan olivat käyttäneet ravinnokseen.
Koska kreivi ei voinut ratsastaa pitemmälti, nousi hän hevosensa selästä, sitoi sen kuusenrunkoon, seurasi eläimen jälkiä nuoskeassa lumessa ja tuli luolalle. Hän katsahti sen sisään ja havaitsi hämmästyksekseen pimeän luolan perällä riutuneen ihmishaahmon kuolonkalpeine kasvoineen. Se oli Genoveeva, joka tosin oli parantunut ankarasta taudistaan, mutta joka yhä vielä oli niin raukea ja voimaton, ettei hän erämaassa enää koskaan olisi täydelleen toipunut. Melkein joka aamu hän luuli, ettei enää näkisi iltaa.
»Jos olet ihminen», kreivi huusi luolaan, »niin tule päivänvaloon!» Genoveeva tuli ulos lampaantaljaan verhottuna, olkapäät pitkien, kullankellervien hiusten peitossa, käsivarret ja jalat paljaina, vilusta värisevänä ja kalpeana kuin kuolema.
»Kuka olet ja miten olet tänne tullut», kreivi huudahti peräytyen hämmästyneenä askeleen, sillä hän ei enää tuntenut Genoveevaa. Tämä taas oli heti ensi silmäyksellä tuntenut puolisonsa.