XIV
Siegfried-kreivi suree puolisoaan Genoveevaa
Siegfried-kreivi sairasti teltassaan saamaansa haavaa, kun hän Golon syytösten perustuksella ensi vihan vimmassa kirjoitti nimensä Genoveevan onnettoman kuolemantuomion alle. Hänen vanha sotakumppaninsa ja tallimestarinsa Wolf oli parhaillaan monen penikulman päässä leiristä ratsujoukkoineen miehittämässä muuatta vuorensolaa. Kun Wolf sai vapautta toimestaan, palasi leiriin ja astui siellä kreivin telttaan tiedustellakseen herransa vointia, kertoi kreivi hänelle kohta kaiken, mitä sillä aikaa oli tapahtunut. Tuo vanha, vilpitön palvelija kalpeni säikähdyksestä: »Voi, rakas herra», hän sanoi, »mitä olettekaan tehnyt. Puolisonne on varmaan viaton. Sen pantiksi panen vanhan, harmaan pääni. Uskokaa minua, niin hurskas sielu, niin hyvin kasvatettu tytär ei äkkiä muutu pahaksi, mutta Golo on halpamainen konna. Älkää loukkaantuko näistä vanhan palvelijanne sanoista. Tiedän kyllä hänen ainaisella liehakoimisellaan anastaneen sydämenne, mutta uskokaa minua: Ken teitä aina kiittää ja teille aina myöntää, hän on vihamiehenne. Hän halveksii teitä pohjaltaan ja katsoo vain omaa parastaan. Ken taas sanoo teille totuuden silloinkin, kun ette sitä mielellänne tahdo kuulla, hän on ystävänne. Seuratkaa siis neuvoani, rakas herra, ja peruuttakaa paikalla harkitsematon tuomionne. Kuinka pitkälle hyvä herrani onkaan mennyt? Te pitäisitte mitä suurimpana rikoksena tuomita halvimman alamaisistanne, ennenkuin olette kuulustellut häntä, ja nyt olette kokonaan kuulustelematta tuominnut hyvän, hurskaan puolisonnekin! Oppikaa vihdoinkin hillitsemään turmiollista äkkipikaisuuttanne! Ainahan teidän on täytynyt sitä katua, mutta tällä kertaa pelkään sen aiheuttaneen suuren onnettomuuden».
Kreivi myönsi toimineensa liian äkkipikaisesti, mutta epäröi yhä vielä, kuka oli syyllinen, hänen puolisonsa Genoveevako vai suosikkinsa Golo. Golon kirje näet oli siksi ovelasti keksitty valhekudos ja lähetti, jonka Golo oli valinnut sen tuojaksi, oli niin taitava pettäjä ja osasi todistaa kaiken sellaisella näennäisellä rehellisyydellä, että mustasukkainen kreivi joutui aivan harhaluulon valtaan. Hän lähetti nyt kumminkin Wolfin kehoituksesta toisen sananviejän Golon luo käskien vartioida puolisoaan Genoveevaa huoneessaan hänen paluuseensa asti, mutta varoittaen tekemästä hänelle mitään pahaa ja antamasta häneltä mitään puuttua. Hän luovutti sananviejälle parhaan hevosensa ja käski mitä painokkaimmin hänen kiiruhtaa ja ratsastaa niin nopeasti kuin hevonen suinkin jaksoi. Myös lupasi kreivi hänelle suuren rahasumman, jos hän vielä saapuisi ajoissa Siegfriedsburgin linnaan ja toisi sieltä tyydyttävän vastauksen.
Lähetin ollessa matkalla kreivi kävi päivä päivältä synkkämielisemmäksi. Toisin ajoin näytti hänestä päivänselvältä, että Genoveeva oli viaton, toisin ajoin hänestä taas tuntui mahdottomalta, että Golo, jolle hän oli tehnyt niin paljon hyvää, saattaisi niin pahasti pettää häntä. Siten hänen sydämensä oli alituisesti epävarmuuden ja kalvavien epäilysten kiusaama. Kymmenet kerrat hän lähetti uskollisen Wolfinsa leirin edustalle katsomaan, eikö sananviejä jo saapuisi, eikä hänen silmiinsä tullut enää yökausiin unta. Vihdoin lähetti saapui ja toi tiedon, että Genoveeva lapsineen oli surmattu metsässä kreivin määräyksen mukaan. Kunnon kreivistä tämä tuntui yhtä kauhealta kuin jos hänen oma kuolemantuomionsa olisi lausuttu ja hän vaipui äänettömän surun valtaan. Vanha kelpo Wolf kiiruhti salaamaan silmiin kihoavat kyyneleensä kreiviltä, väänteli käsiään ja valitti ääneen. Koko kreivin ratsuväki kokoontui Wolfin ympärille, kirosi Goloa ja vannoi silpovansa hänet kohta kotiin tultuaan. Kreivi sairasti vuosikauden haavaansa, sillä levottomuus ja kalvava sydämen tuska hidastuttivat hänen paranemistaan. Kohta kun hän oli siinä määrin toipunut, että taas saattoi istua hevosen selässä, pyysi hän eroa virastaan. Koska maurilaiset jo oli kukistettu eikä heidän puoleltaan enää ollut paljoa pelättävissä, antoi kuningas hänelle virkaeron. Silloin kreivi heti lähti uskollisen Wolfinsa ja urhoollisten sotilaittensa kera ratsastamaan rakasta kotiseutua kohti.
Kun hän myöhään eräänä iltana saapui kreivikuntansa ensimmäiseen, pieneen kylään, tulivat sen kelpo asukkaat, miehet, naiset ja lapset kohta taloistaan ja mökeistään, puhkesivat yhteiseen valitukseen ja tervehtivät häntä huudoilla: »Voi, hyvä, armelias herra! Voi sitä kauheaa onnettomuutta! Voi hyvää kreivitärtä! Voi jumalatonta Goloa!» Kreivi astui hevosen selästä, tervehti kaikkia ystävällisesti, ojensi heille kätensä ja kyseli kaikkea, mitä kotona oli tapahtunut hänen sodassa ollessaan. Silloin hän kuuli Genoveevasta pelkkää hyvää ja Golosta pelkkää pahaa.
Apeilla mielin ja kauhu sydämessä hän ratsasti eteenpäin saapuakseen vielä samana iltana Siegfriedsburgiin. Jo kaukaa hän näki kaikki linnan ikkunat valaistuina. Tullessaan lähemmäksi ja ratsastaessaan linnanvuorta ylöspäin hän kuuli kumajavaa soittoa. Golo piti parhaillaan kannattajilleen ilokestejä, sillä hän eli varmassa toivossa siitä, että kreivi kuolisi haavoihinsa. Hän piti jo itseään koko kreivikunnan valtijaana ja koetti alituisella huvittelulla ja meluavilla hauskutuksilla saada pahaa omaatuntoansa vaikenemaan. Hänen siinä pöydän yläpäässä istuessaan monet ruokaa kantavista palvelijoista sanoivat salaa toisilleen: »Kuule, jos vain kelpo kreivimme kuolee, niin Golo varmaan näinä rauhattomina aikoina anastaa vallan itselleen ja rupeaa herraksemme, mutta en minä sentään tahtoisi olla hänen sijassaan». — »Olet oikeassa», toinen lisäsi. »Hänellä ei ole mitään oikeata iloa, eikä mikään häntä miellytä. Hänhän istuu tuossa ihan kuin syntisparka viimeisellä ateriallaan ennen hirttämistä. En tahtoisi olla hänen nahoissaan enkä jakaa hänen kanssaan palkkaa, minkä hän saa toisessa elämässä».
Kun kreivi sotilaineen oli ehtinyt linnanportille, käski hän torventoitottajia antamaan merkin, että hän oli saapunut. Tornin huipulta vartija vastasi torvellaan. Golo ja kaikki hänen vieraansa hypähtivät nojatuoleiltaan. Huuto: »Kreivi! Kreivi!» kaikui läpi koko linnan. Golo, joka ennemmin olisi odottanut kuolemaa kuin kreiviä, kiiruhti palava soihtu kädessään pihalle ja piteli varsin nöyrästi kreivin hevosta, kun tämä ei vielä ollut laskeutunut sen selästä. Kreivi katseli häntä kauan ja vakavasti sanaakaan lausumatta, ja Golo seisoi kalpeana ja vapisevana kuin rikollinen tuomarinsa edessä. Hänen paha omatuntonsa näkyi selvästi hänen aroista silmistään, ja koko onneton tapaus näytti ikäänkuin suurin kirjaimin kirjoitetun hänen kasvoilleen. Horjuvin, epäröivin askelin hän kulki herransa edellä näyttäen hänelle valoa pimeissä kiertoportaissa, ja hänen kätensä vapisi niin rajusti, että hän töin tuskin saattoi pidellä soihtua. Kreivi ei koko linnassa nähnyt muuta kuin tuhlausta ja elostelua, epäjärjestystä ja hämminkiä. Kaikkialla häntä kohtasivat niitten vieraat, pelästyneet kasvot, jotka Golo oli ottanut palvelukseensa, ja ne harvat kreivin vanhoista palvelijoista, jotka vielä olivat jäljellä, tervehtivät häntä itkusilmin. Suureen ritarisaliin astuttuaan kreivi laski kypärinsä ja miekkansa pöydälle, vaati Gololta linnanavaimet, antoi uskollisen Wolfinsa tehtäväksi tarkoin vartioida linnanportteja, jottei kukaan pääsisi pakenemaan, käski palvelijoitten hyvin kestitä hänen väsyneitä sotilaitaan ja viittasi sitten vaieten kaikkia poistumaan.
Ensi työkseen kreivi sitten lähti puolisonsa huoneeseen. Golo oli heti vangittuaan Genoveevan lukinnut sen eikä ollut sen koommin siellä käynyt, koska hänen paha omatuntonsa ei sitä sietänyt. Kaikki oli vielä aivan sellaisenaan kuin sinä aamuna, jona Genoveeva sieltä poistui. Siinä olivat vielä puitteet koruompeluksineen, jossa puolitekoisen laakeriseppeleen ympäröiminä olivat sanat: »Palaavalle Siegfried-sankarille uskolliselta puolisoltaan Genoveevalta». Siinä lepäsi vielä hänen luuttunsa kirjalla, viattomine, hurskaine lauluineen, joista Genoveeva itse oli sepittänyt monet puolisoaan kaivatessaan. Kreivi löysi useita itselleen osoitettuja kirjeitä, jotka uhkuivat mitä jalointa mieltä, rakkautta ja uskollisuutta häntä kohtaan, mutta joista hän ei ollut saanut ainoatakaan. Genoveeva kirjoitti niissä, miten hän joka päivä rukoili Jumalaa saattamaan hänen puolisonsa vahingoittumatonna takaisin verisistä taisteluista, miten hän jo ennakolta iloitsi toivossa saada tulla häntä vastaan poika tai tytär käsivarrellaan, miten huolissaan hän oli puolisostaan usein itkien ja valvoen öitä. Golo näet oli sekä jättänyt lähettämättä kaikki hänen kirjeensä kreiville että myös pidättänyt kaikki tämän kirjeet Genoveevalle.
Hämmästynyt kreivi istui vielä puolenyön aikaan käsiään väännellen ja sanattoman surun vallassa nojatuolissa eikä edes huomannut, että kynttilä oli jo melkein loppuun palanut ja sammumaisillaan. Silloin uskollinen Bertta-tyttö astui huoneeseen ja toi kreiville kirjeen, jonka Genoveeva oli kirjoittanut vankilassaan. Hän näytti myös tuttua helminauhaa ja kertoi viljavin kyynelin, miten paljon hyvää Genoveeva oli tehnyt hänelle hänen sairautensa aikana ja mitä kaikkea hän vielä oli puhunut sinä yönä, jona hänet vietiin teloitettavaksi. Silloin suli kreivin sanaton suru kyyneliksi, sillä Bertan kertomus ja varsinkin Genoveevan kirje olivat parhain todistus tämän uskollisuudesta. Hän itki niin rajusti, että hänen kasvonsa vääntyivät ja Genoveevan kirje kostui kyynelistä. Hänen rinnastaan tunki monta niin raskasta huokausta kuin olisivat ne olleet hänen viimeisensä: »Voi, Genoveeva, että saatoinkin sinut surmauttaa! Sinut ja poikani! Voi minua ihmisistä onnettominta!» Turhaan hänen uskollinen ystävänsä ja palvelijansa Wolf, joka valitukset kuultuaan riensi hänen luokseen, yritti häntä lohduttaa.