Siten rukoiltuaan hän tunsi suurta lohdutusta. Hänestä tuntui kuin olisi ääni hänen sisässään kuiskannut: »Ole rohkealla mielellä, Genoveeva! Tosin sinun vielä täytyy paljon kärsiä, mutta Herra pelastaa sinut kaikista kärsimyksistäsi! Sinä tosin nyt olet ihmisten silmissä rikollinen, mutta kerran vielä loistaa viattomuutesi aurinkoa kirkkaammin». Sitten hän vaipui virkistävään uneen.
V
Genoveevasta tulee äiti vankeudessa
Genoveeva istui kuukausimääriä vankeudessa. Tänä pitkänä aikana ei kukaan muu kuin Golo tullut hänen luokseen. Tämä teki hänelle edelleen häpeällisiä tarjouksiaan ja lupasi vain sillä ehdolla puhdistaa hänen maineensa ja vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta Genoveeva sanoi hänelle: »Parempi on ihmisten silmissä näyttää kunniattomalta kuin olla sellainen todellisuudessa. Ennemmin tahdon menehtyä tähän torniin kuin rikoksen avulla kohota vaikka valtaistuimelle!»
Hänen kärsimyksensä kävivät sillä välin yhä raskaammiksi. Hänelle syntyi vankeudessa poika. »Oi, rakas lapseni»! hän lausui painaen lasta vapisevin käsivarsin povelleen, »siinä nyt olet. Ja tässä kauhistuttavassa paikassa näet ensi kerran päivänvalon. Tule povelleni, että lämmitän sinua! Äitiraukallasi ei ole edes kapaloa, mihin sinut kietoisi. Ei yksikään ihminen ojenna hänelle edes lusikallista lämmintä lientä. Kuinka sairas, riutunut äitisi saattaisikaan sinua ruokkia. Tässä kammottavassa komerossa ei ole edes muuta paikkaa, mihin sinut panisin, kuin mätänevät oljet ja kova, kylmä kivitys. Sinunhan pakostakin täytyy kuolla kosteudesta ja kylmästä tämän pimeän, hikisen holvin alla, josta alinomaa tihkuu vettä. Voi teitä kiviä, miksi kastelette lapseni tipahtelevilla pisaroillanne? Oletteko te yhtä armottomia kuin ihmiset? Ette sentään, suokaa anteeksi, enemmän myötätuntoa teillä, mykillä kiviseinillä on. Ettehän saata enää katsella minun lapseni kurjuutta, vaan surette ja itkette kanssani».
Sitten hän katsahti taivasta kohden, kohotti värjyvin käsivarsin lastaan ja sanoi itkien: »Oi Jumala! Sinä lahjoitit minulle tämän lapsen ja annoit sille hengen. Se on Sinun lahjasi ja kuuluu Sinulle. Olkoon se myös kokonaan Sinulle omistettu. Olkoon ensi tehtäväni pyhittää se Sinulle. Minä en voi lähettää sitä pyhään temppeliisi, mutta olethan Sinä täälläkin läsnä, ja missä Sinä olet, siinä on Sinun temppelisi. Täällä ei ole ainoatakaan ystävällistä kättä, joka nostaisi hänet kastemaljasta, ei pappia, joka muistuttaisi isälle ja kummille heidän velvollisuuksiaan. Siksi tahdon minä, hänen äitinsä, olla hänelle samalla kertaa kummina, isänä ja pappina. Lupaan siis tässä juhlallisesti. Jumala — jos suot lapseni ja minun elää siksi — kasvattaa tätä lasta uskossa Sinuun, opettaa häntä tuntemaan Sinua ja rakastamaan Sinua ja kaikkia ihmisiä, lupaan varjella häntä pahasta kuin haltuuni uskottua aarretta, jotta viimeisenä päivänä voin antaa hänet Sinulle takaisin puhtaana ja vailla synnin ja paheitten tahroja ja siten kestää tilinteon». Hän rukoili vielä kauan hiljaa, tarttui sitten vesiastiaan, kastoi lapsen ja pani hänen nimekseen Mertsi. »Sillä», hän sanoi, »ahdistuksen ja kyynelten keskellä synnyit sinä maailmaan. Olkoon siis Mertsi ristinimesi, ja äitisi kyyneleet olkoot vaippanasi!» Sitten hän kietoi lapsen esiliinaansa ja laski sen polvelleen. »Kas niin, tässä helmassani on kehtosi oleva», sanoi hän. Sitten hän surumielisesti katsahti mustaa leivänkannikkaa vieressään ja sanoi: »Tuo on siis vastedes oleva ravintonasi, lapsiraukka. Kovaa ja karkeaa se kyllä on ja riittää tuskin itselleni, mutta ole huoleti, äitisi kyyneleet pehmittävät sen, ja Jumalan siunaamana on siinä kylliksi sinulle ja minulle». Hän pureksi kovan leivän hienoksi ja ruokki sillä lastaan.
Kun lapsi kerran oikein suloisesti nukkui hänen helmassaan, kumartui hän sitä kohden ja huoahti: »Katsahda, hyvä Jumala, tämän lapsiraukkani puoleen, joka lepää helmassani! Tässä pimeässä, kylmässä holvikomerossa, vailla aurinkoa ja lämpöä, vailla virkistävää ilmaa kadottaisi kukkakin pian loistonsa ja värinsä ja kävisi kalpeaksi ja kituvaksi. Kuinka saattaisi lapseni, tämä hento kasvi, menestyä täällä? Jumala, älä anna hänen kumminkaan niin kurjasti kuolla! Oi, kuinka minä häntä rakastan, kuinka mielelläni antaisin henkeni tämän herttaisen lapsen puolesta. Mutta Sinä rakastat häntä vielä enemmän kuin minä. Sinä rakastat minua ja kaikkia ihmisiä enemmän kuin äiti lastaan. Itsehän olet sanonut: 'Ja vaikka äiti unohtaisi lapsukaisensa, niin en minä kuitenkaan sinua unohda'».
Genoveevan näin ääneensä puhuessa havahtui pienokainen ja hymyili ensi kerran suloisesti äitiä vastaan. Genoveevakin hymyili ensi kerran vankeudessaan. »Hymyilet, lapsi kulta», hän sanoi painaen pienokaista sydämelleen. »Sinä et välitä tämän paikan kauhuista. Niin, hymyile vain. Sinun hymyilysi puhuu minulle enemmän kuin mitä tuhat sanaa voisivat ilmaista. Tuntuu, kuin tahtoisit sanoa: 'Älä itke, äiti, vaan ole iloinen! Sinähän tosin olet köyhä, mutta Jumala on rikas. Sinä olet avuton, mutta Jumala on voimakas auttaja. Sinähän rakastat minua, mutta Jumala rakastaa sinua ja minua vielä enemmän!' Niin, hymyile vain, rakas lapsi, hymyile! Milloin sinä hymyilet, silloin ei äitisi voi itkeä».
Muutaman päivän perästä Golo tuli taas. Kasvot hurjasti vääntyneinä hän astui Genoveevan eteen. »Nyt olen vihdoinkin kyllästynyt», hän sanoi. »Jos tahdotte pysyä naurettavana ettekä luovu hyvehullutuksistanne, niin armahtakaa edes lastanne. Sillä, ellette halua elää minun tahtoni mukaan, niin täytyy teidän totisesti kuolla ja lapsenne samaten». Genoveeva vastasi rauhallisesti ja pelottomasti: »Ennemmin kuolen tuhatkertaisesti kuin suostun sellaiseen, jonka vuoksi minun täytyisi hävetä Jumalaa, kalliita vanhempiani, puolisoani ja kaikkia hyviä ihmisiä». Golo silmäsi häntä raivostuneena, kääntyi vihan vimmassa mennäkseen ja paiskasi rautaoven kiinni sellaisella voimalla, että tyrmän perustukset tuntuivat järisevän ja kumiseva jylinä kaikui vielä kauan jälkeenpäin holveissa.