Amiraali käski laivan siirtyä sinnepäin vain pienen matkan päähän maasta. Hän näki heti joitakuita intialaisia, jotka lähenivät rantaa; kun he näyttivät pelokkailta, hän käski pysähtyä, jotta hänen laivallaan olevat intialaiset saisivat puhua heidän kanssaan ja vakuuttaa, ettei heille aiottu tehdä mitään pahaa. Senjälkeen intialaiset tulivat vielä likemmäs merta ja amiraali läheni maata. Kun he olivat päässeet pelostaan, tuli niin paljon, että koko ranta oli heitä täynnä, ja miehet niin hyvin kuin naiset ja lapsetkin osoittivat meille tuhat huomaavaisuutta: toiset juoksivat sinne, toiset tänne tuoden meille leipää, jota he valmistavat niamesista—heidän kielellään se on ajes—, joka on hyvin valkoista ja hyvää. He toivat meille myös vettä kurpitsapulloissa ja saviruukuissa, jotka ovat samanlaisia kuin espanjalaisetkin; sitten he toivat kaikkea, mitä ikään heillä oli maailmassa ja minkä he uskoivat amiraalia ilahduttavan, ja sen kaiken he tekivät niin halukkaasti (con un corazon tan largo) ja ilomielin, että sitä ihan ihmetteli.

»Ei voi sanoa»—huomauttaa amiraali—»heidän antaneen niin mielellään tavaroitansa siksi, että ne olivat niin vähäarvoisia, sillä ne, joilla oli kultaesineitä, antoivat ne yhtä mielellään meille kuin sellaisetkin, jotka toivat kurpitsapulloissa vettä; on hyvin helppo havaita, milloin joku antaa jotakin mielellään. Tällä kansalla ei ole karttuja eikä heittokeihäitä eikä minkäänmoisia aseita; sama on laita kaikkien muidenkin asukkaiden, jotka asuvat tällä nähdäkseni hyvin isolla saarella.

Miehet ja naiset kulkevat alastomina kuin ovat syntyneet. Juanalla ja joillakin muilla saarilla naiset käyttävät, eritoten täytettyään kaksitoista vuotta, pieniä pumpulikankaisia esiliinoja, mutta täällä niitä eivät käytä vanhat eivätkä nuoret. Muilla saarilla miehet mustasukkaisina piilottavat vaimonsa kristityiltä; täällä tehdään päinvastoin. Täällä naiset ovat kaunisvartaloisempia, ja he ensimmäisinä kiittävät taivasta saapumisestamme, tuoden kaikkea, etenkin syötävää; leipää, pähkinöitä ja viiden-, kuudenlaisia hedelmiä, joista käskin joitakin kuivata tuodakseni ne kuningasparille. Muutoin naiset juuri olivat olleet aluksi avuliaita; sittemmin he pysyttelivät piilossa. Senvuoksi annoin väelleni käskyn, ettei se saanut tehdä kenellekään mitään pahaa eikä ottaa keneltäkään mitään vasten heidän tahtoaan, ja kaikesta saadusta oli maksettava. Lopultakin»—huomauttaa amiraali—»on kai kenenkään vaikea löytää ihmisiä, jotka ovat niin hyväsydämisiä, niin anteliaita ja samalla kertaa niin pelokkaita kuin nämä intialaiset, jotka antavat kristityille ihan kaiken, mitä heillä on, ja vieläpä tulevat heitä vastaan tuomaan tavaransa.»

Sitten amiraali lähetti kuusi kristittyä käymään kylässä. Heille osoitettiin kaikkea mahdollista kunnioitusta, heille annettiin kaikkea mitä vain oli annettavaa, sillä kukaan ei epäillyt, etteivät amiraali ja hänen väkensä olleet kotoisin taivaasta. Niitä intialaisia, jotka olivat laivoilla, ei oltu myöskään saatu luopumaan siitä uskomuksestaan. Kuuden kristityn palattua tuli useissa kanooteissa intialaisia erään päällikön puolesta (de un Señor) kutsumaan amiraalia käymään hänen kylässään. Kun tämä kylä oli lähellä eräällä maankielekkeellä, meni amiraali hänen luokseen. Palatessaan hän näki koko rannan niin tiheässä kansaa, että hän hämmästyi, miehet, naiset ja lapset juoksivat hänen luokseen ja huusivat, ettei hän lähtisi heidän luotansa.

Toisen päällikön lähetit odottivat häntä kanooteissa tuoden hänelle kutsun, jota amiraali noudatti. Tämä päällikkö odotti suuren muonavaraston kanssa. Tuskin hän oli saanut kuulla amiraalin saapumisesta, kun hän käski kuljettaa kaikki elintarvikkeet espanjalaisiin laivoihin. Nähtyään, että amiraali otti vastaan, mitä hänelle oli tuotu, asukkaat juoksivat takaisin kyläänsä tuomaan vielä lisää ruokatarpeita, papukaijoja ja muuta, ja heti lahjoittivat kaikki niin sydämellisesti, että se oli ihmeellistä. Amiraali antoi heille vastaan lasihelmiä, messinkisormuksia ja tiukuja, ei siksi, että he olisivat niitä pyytäneet, vaan koska se oli hänestä tarkoituksenmukaista ja koska hän piti heitä jo—nämä ovat amiraalin omat sanat—kristittyinä ja Espanjan kuningasparin alamaisina paremmin kuin espanjalaisia itseään. »Ei puutu enää mitään muuta», sanoo hän, »kuin että ymmärtäisimme heidän kieltänsä, voidaksemme käskeä heitä, sillä he tottelisivat vastaansanomatta». Amiraalin palatessa laivalle kaikki intialaiset huusivat, ettei kristittyjen pitäisi poistua heidän luotansa vaan jäädä tänne, ja intialaisia täynnä olevat kanootit tulivat hänen perässään laivalle.

Amiraali osoitti heille kunnioitusta, syötti heitä ja antoi heille lahjoja. Hänen poissaollessaan oli lännestä päin tullut vieläkin yksi päällikkö, ja vaikka laiva oli puolen tunnin päässä rannasta, tulivat monet intialaiset sinne uimalla. Kun tämä päällikkö ei odottanut amiraalin paluuta, lähetettiin hänen jälkeensä joitakuita henkilöitä hankkimaan häneltä tietoja saarista. Hän otti heidät vastaan hyvin ystävällisesti, vei heidät kyläänsä ja antoi heille joitakin kultakappaleita. Jatkaessaan matkaansa he tulivat suurelle joelle, jonka poikki intialaiset uivat; kristityt eivät siihen pystyneet ja tulivat takaisin.

Tässä maassa on niin korkeita vuoria, että ne näyttävät ulottuvan taivaaseen saakka. Teneriffan saarella olevat tuntuvat näihin verrattaessa vaatimattomilta. Ne ovat kauniisti puiden ja ruohojen peitossa. Niiden välissä on ihania tasankoja, ja tämän sataman pohjassa on laakso, jonka suuruutta silmä ei pysty mittaamaan; se näyttää olevan viidentoista tai kahdenkymmenen tunnin matkan pituinen. Sen läpi virtaa joki, se on kokonaan viljelty, ja pellot ovat niin vihreitä kuin Espanjassa toukokuussa, vaikka yö onkin neljäntoista tunnin pituinen ja maa on siis verrattain kaukana pohjoisessa. Tämä satama on hyvästi suojassa kaikilta tuulilta.—Luoteissivulla on kolme saarta, ja tunnin matkan päähän niemekkeestä laskee iso joki. Amiraali antoi satamalle nimen Puerto de la Mar de Santo Tomas, koska tänään oli sen pyhimyksen päivä; »mereksi» hän nimitti sen suuruuden vuoksi.

Lauantaina joulukuun 22. päivänä

Päivänkoitossa amiraali lähti purjehtimaan etsiäkseen ne saaret, joissa intialaisten kertomuksien mukaan on kultaa ja joista jotkut heidän tietämäänsä sisältävät enemmän kultaa kuin maata. Ilma ei sallinut sitä, ja meidän oli palattava ankkuripaikallemme. Tämän maan päällikkö, joka omistaa kylän tässä lähellä, lähetti miehitetyn veneen amiraalin luo kutsumaan häntä laivoineen lähemmäksi, jotta hän voisi antaa hänelle kaiken, mitä hänellä oli.

Hän lähetti kanootin mukana hänelle vyön, jossa kukkaron sijasta oli naamio erinomaisen suurin kuvin, jotka samoin kuin nenä ja kielikin olivat taotusta kullasta. »Nämä ihmiset», sanotaan päiväkirjassa, »ovat niin hyväsydämisiä, että he, jos heiltä jotakin pyytää, antavat sen maailman parhaimmalla tahdolla; heille suorastaan osoittaa suosiota, kun heiltä jotakin pyytää.» He lähenivät venettä, antoivat vyön eräälle merimiehelle, ja lähetystö nousi sitten laivaan.