Cazique tuli vihdoin heidän luokseen, ja yli kaksituhantinen asujamisto kerääntyi torille, joka oli hyvin puhtaaksi lakaistu. Hän osoitti miehillemme suurta kunniaa, ja jokainen intialainen toi heille jotakin syötävää tai juotavaa. Kuninkaalta kukin sai palan puuvillakangasta, papukaijoja amiraalille vietäväksi ja joitakin kultakappaleita. Intialaiset lahjoittivat myöskin merimiehille puuvillakangasta tai mitä muuta heillä kotona oli. Ne pikkuesineet, joita he saivat vastaan, he ottivat niin suurella riemulla kuin ne olisivat olleet pyhäinjäännöksiä. Kun espanjalaiset illalla tahtoivat lähteä pois, kuningas pyysi heitä jäämään seuraavaan päivään, ja hänen pyyntöönsä yhtyi koko kansa. Mutta kun he näkivät, että heidän paluupäätöksensä oli varma, he seurasivat heitä ja kantoivat kaikkea, mitä cazique ja muut asukkaat olivat heille lahjoittaneet.
Maanantaina joulukuun 24. päivänä
Amiraali antoi nostaa ankkurin ennen auringonnousua. Niiden lukuisten intialaisten joukosta, jotka olivat edellisenä päivänä tulleet laivaan ja merkeillä selittäneet, että tällä saarella oli kultaa, mainitsemalla myöskin paikkoja, mistä he sitä keräsivät, amiraali pani merkille erään, joka näytti sangen hyväntahtoiselta ja häneen kiintyneeltä, koska hän jutteli huomattavasti mieluummin amiraalin kanssa kuin muiden. Amiraali kestitsi häntä ja pyysi häntä lähtemään oppaakseen kultakaivoksille. Tämä intialainen toi vielä erään ystävänsä tai sukulaisensa, ja muiden seutujen ohella, joita he mainitsivat kullankeruupaikkoina, esiintyi myöskin Cipango, jolle he omalla kielellään antoivat nimen Civao. He vakuuttivat, että siellä on kultaa suuria määriä, ja että caziquellakin oli taotusta kullasta tehty viiri, mutta se paikka oli hyvin kaukana lännessäpäin.
Tällä kohtaa ovat päiväkirjassa seuraavat kuninkaalle ja kuningattarelle kohdistetut rivit: »Koetan saada Teidän Korkeutenne uskomaan, että koko maailmassa ei ole parempaa ja rauhallisempaa väkeä kuin nämä intialaiset. Teidän Korkeutenne saavat olla täynnä iloa, kun saatte heidät pian käännetyiksi kristinuskoon ja muovatuiksi heidät kuningaskuntanne tapojen mukaisiksi; sillä missään ei voi olla parempia ihmisiä eikä parempaa maata. Kansa on niin lukuisa ja maa niin laaja, etten voi löytää siihen mitään sanoja, kun jo olen äärimmäisesti ylistänyt Juanan saarta, jota intialaiset nimittävät Kuubaksi. Mutta sen ja tämän välillä on ero kuin yöllä ja päivällä, enkä usko olevan olemassa ketään, joka ei sanoisi samaa, kun on nähnyt nämä molemmat.
On todellakin suorastaan ihmeteltävä, kuten sanon, kaikkea täällä, suuria kyliä tällä saarella, jolle minä olen antanut nimeksi Española, vaikka asukkaat sanovat sitä Bohioksi. Kaikki täällä ovat verrattoman rakastettavia (de muy singularisimo tracto amoroso), he puhuvat miellyttävästi, aivan toisella lailla kuin muut, joiden puhe aina kuulostaa jyrinältä.
Miehet ja naiset ovat kauniskasvuisia eivätkä mustaihoisia. On totta, että he kaikki maalaavat itseään, toiset mustiksi, toiset muunvärisiksi, useimmat punaisiksi. He tekevät sen, kuten kuulin, varjellakseen itseään auringonkilolta. Kylät ja talot ovat hyvin sieviä; jokaisessa kylässä on oma päällikkönsä eli tuomarinsa, jota kaikki tottelevat niin auliisti, että se on ihan ihme. Kaikki nämä valtiaat puhuvat hyvin vähän ja heidän olentonsa on hyvin leppeä (muy lindas costumbres). Hyvin usein he käskevät vain kättään heilauttamalla, ja heitä ymmärretään heti, niin että se oikein kummastuttaa.» Nämä ovat amiraalin omia sanoja.
Tiistaina joulukuun 25. päivänä, Joulujuhlana
Edellisenä päivänä oli lievässä tuulessa lähdetty Santo Tomasin satamasta ja purjehdittu Punta Santaan saakka, ja kello oli 11 illalla, kun amiraali päätti asettua lepäämään, sillä hän ei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Kun meri oli levollinen, kävi myöskin peränpitäjä nukkumaan ja jätti peräsimen nuorelle laivapojalle, minkä amiraali oli koko matkan aikana nimenomaisesti kieltänyt.
Meidän Herramme näki hyväksi, että puolenyön tienoissa, sitten kun amiraali oli mennyt nukkumaan, tuli täysi tyven, ja meri oli niin tyyni kuin liemi maljassa. Kaikki menivät nukkumaan; peräsin jäi laivapojan käsiin, ja virta kuljetti laivan hiekkasärkälle, mutta niin pehmeästi, että sitä tuskin pani merkille.
Laivapoika, joka tunsi peräsimen juuttuneen kiinni ja kuuli maininkien loiskeen, päästi huudon. Amiraali nousi heti ja niin nopeasti, että hän oli ensimmäinen, joka huomasi laivan ajautuneen kiinni. Hän käski heti laskea veneen, kuljettaa ankkurin ulos ja kiinnittää laivan perään. Perämies ja useita muita hyppäsi veneeseen, ja amiraali luuli heidän lähtevän täyttämään hänen käskyään; mutta sensijaan he ajattelivatkin vain pelastautua karaveliin, joka oli heistä vain puolen meripenikulman päässä.