Kolumbus oli käynyt kerran tapaamassa kuningas Ferdinandia, pyytäen takaisin oikeuksiansa ja inhimillisempää kohtelua Españolan alkuasukkaille. Hänen esityksensä lykättiin neuvoston tutkittavaksi—ja neuvosto ei pitänyt kiirettä. Suuri viikatemies korjasi Kristoffer Kolumbuksen Valladolidissa toukokuun 20. päivänä 1506, ennenkuin kuninkaan neuvosto oli ehtinyt käsitellä Kolumbuksen asiaa. Seitsemän vuotta myöhemmin ruumis siirrettiin Sevillaan, ja saman vuosisadan puolimaissa hänen rakkaaseen Españolaansa. Kun San Domingo 1705 joutui Ranskalle, Kolumbuksen ruumis vietiin Havannaan, ja kun Espanjan oli luovutettava Kuubakin Yhdysvalloille 1898, se palasi valtameren yli Sevillaan.
Kaikissa vaiheissaan Kolumbus siten näkyy olleen kovan onnen mies, mutta erinomaisen itsepintainen. Hänen omista kertomuksistaan selviää, että hän ei ollut luonnontieteilijä, eipä edes sanottavasti luonnontutkijakaan. Valittaahan hän päiväkirjassaan itsekin sitä, ettei hän tunne kasveja—sivumennen sanoen muuten piirre, joka puhuu hänen puolestaan, koska se todistaa, ettei Kolumbus ainakaan ollut tyhmä, sillä sellaisethan tavallisesti eivät tunnusta tietämättömyyttään.
Meikäläisen käsityksen mukaan Kolumbus ei myöskään ollut erikoisen loistava kynämies. Hänen päiväkirjansa ei ole kirjallisesti lennokas loistotuote, vaan pikemminkin kuivakiskoinen kirjaanpano, josta kuitenkin selvästi ilmenevät ne päämäärät, joita Kolumbuksella oli, samoinkuin hänen matkansa vaikuttimet.
Näemme, että löytöretki oli pyrkimys saada matka kaukaisille itämaille lyhenemään ja ennenkaikkea käyttäen siihen laivoja, joilla kuljetus oli helpompaa kuin työläillä kamelikaravaaneilla mitattomien taipaleiden poikki. Selvästi käy ilmi myöskin, mitä tavaroita Kolumbus haaveili löytävänsä. Marco Polon teos, johon hän näyttää tutustuneen joko suoraan taikka välillisesti, kuvaili—vaikka Polo ei ollut koskaan käynytkään Japanissa—Cipangun äärettömiä kulta-aarteita perin tenhoavasti.
Mitkä olivat Kolumbukset omakohtaiset moraaliset vaikuttimet? Hän ei tietenkään ollut isänmaallinen espanjalainen, sillä hänhän oli tyrkyttänyt aatettaan Portugaliin ja oli valmis kaupittelemaan sitä Ranskaan. Hän ei ollut selvä ristiretkeläinenkään, jollaiset paloivat halusta voittaa sieluja Kristukselle. Hän ei ollut epäitsekäs tiedemies, tarkoituksenaan pelkkä asiain toteaminen. Myöskään hän ei ollut kiihkeä kullanetsijä; rikkaus oli hänelle vain välikappale tavoitteeseen pääsemiseksi. Mutta hän janosi valtaa—tai ehkä paremminkin sanoen vallan ulkonaisia merkkejä, arvonimiä, kultakannuksia, vaakunaa, valtameren amiraalin perinnöllistä arvoa, Intian varakuninkuutta ja kenraalikuvernöörin nimeä. Hän on—vielä selvemmin kuin Napoleon—megalomania incarnate. Hänen ihanteensa oli ilmeisesti kuninkaallinen kulkue: »elävä purppuran, silkin ja brokadin massa, missä hopea ja kulta välkehtivät, arvokkaasti etenemässä andalusialaisten ja arabialaisten ratsujen arvokkaassa kavionkapseessa, lippujen ja viirien metsä, jonka yllä uljaasti kohosi kultainen risti ja Kastilian kuninkaallinen lippu.» Suurenmoiset kulkueet ovat tehonneet ihmisiin aikojen alusta ja ovat omansa läkähdyttämään vielä nykypäiväisenkin radioselostajan.
Löytöretkien teko ei ollut lähimmäisenrakkaudesta johtuvaa yritteliäisyyttä enempää Kolumbuksella kuin kenelläkään muullakaan. Hallitukset eivät niitä kannattaneet myöskään siitä syystä, että olisi edistetty tieteiden kehittymistä, vaan päämäärät olivat paljon läheisempiä ja selvempiä; valtion kassan rikastuttamisen toivossa niitä tehtiin. Aina myöskin tarvittiin hallitsijan lupa löytöretkille lähdettäessä, koska yksityinen yritteliäisyys sillä alalla oli kiellettyä. Tämä selittänee sen, miksi Kolumbus kiusasi kahden valtakunnan kuninkaita tuumitteluillaan, kunnes vihdoin kuningatar Isabellasta sai itselleen tukijan.
Eräässä mielessä Kolumbuksen suorittama uuden maailman löytö ei vastannut toiveita. Hän ei ollut tuonut mukanaan niin paljon kultaa kuin portugalilaiset olivat löytäneet Guineasta, ja epäsuotuisat säät tuhosivat matkoilla paljon aluksia. Myöskään ei osattu käyttää hyväksi löydettyjä alueita asianmukaiseen siirtolaisasutukseen, joten silläkin alalla koettiin vastoinkäymisiä enemmän kuin uusista maista katsottiin olevan hyötyä.
Mutta koska Kolumbus oli tuonut mukanaan jonkun määrän kultaa, levisi tieto uuden maailman rikkaudesta Eurooppaan, ja seitsemän vuoden aikana 1497—1504 kävi ainakin seitsemän retkikuntaa Kolumbuksen lisäksi Atlantin tuolla puolen. Niihin retkiin osallistui myöskin Amerigo Vespucci, josta Amerikka sittemmin sai nimensä, mutta vasta 1512, kuusi vuotta Kolumbuksen kuoleman jälkeen, osattiin sanoa, että Kolumbuksen löytämä maa ei ollutkaan Intia, vaan tykkänään uusi maanosa.
Kolumbuksen löytöretken arvosta ei kiistelty vain hänen eläessään, vaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Kiitollista apua parjaukseen saatiin erään oikeusjutun asiakirjoista. Kolumbuksen kuoltua Martin Alonzo Pinzonin, Pintan kapteenin, poika nosti kanteen Kolumbuksen testamentista, joka ilmeisesti oli laadittu ennenkuin hän tiesi olevansa lopullisesti rutiköyhä mies—hänhän odotti toivehikkaasti kuningas Ferdinandin neuvoston ratkaisua. Oikeusjutun aikana vastapuoli tietenkin koetti halventaa Kolumbusta, ja niitä lausuntoja on vielä tälläkin vuosisadalla käytetty, kun on tahdottu väheksyä Kolumbuksen retkien merkitystä.
Varsinkin niissä maissa, joista ei ratkaisevasti osallistuttu suuriin löytöretkiin, mutta joissa kyllä on osattu hyötyä niiden tuloksista, semminkin Ranskassa ja Saksassa, pidetään Kolumbuksen tekoja verrattain merkityksettöminä. Tosin ei suorastaan kielletä, että Kolumbus suoritti löytöretken, mutta eräässäkin sivistyshistoriassa mainitaan Amerikan löydön olleen »ilmassa», ja että jos Kolumbus ei olisi sitä tehnyt, sen olisi tehnyt joku muu aivan samoihin aikoihin.