Tyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista. Vähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi avomielisesti.
"Grüss Gott, Vetter" (Herran terveeks, serkku!)
"Kuka te olette?" keisari kysyi.
"Olen Elisabet."
Lämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä valloitti keisarin sydämen.
Muutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis hän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef ei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut keisarinna.
Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona. Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.
"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi.
"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."
"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi, jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen hänen edessään.