"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani, mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".
Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle: "Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille suonut".
Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan
Maria Valeria.
Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi, jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi, perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin jäseniin.
Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta suuren toivon.
Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.
Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty vain kruunajaisissa.
Unkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:
"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee, eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin ruumiillinen kuolema tulee".
Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään: