Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna, kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.
Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä, että se oli ainoa oikea menettely.
Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.
Viimein hän kysyi:
"Missä on poikani?"
Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.
Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo. Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun, ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.
Hän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta tapauksesta.
Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän toiveensa.
Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät nyyhkytykset keskeyttivät: