Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi, mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.
Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.
Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.
Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan. Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.
Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892. Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan muistellen.
Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.
Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.
"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne ainiaaksi."
Siellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:
"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti, ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta säilyttää hänen muistonsa."