Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen näytöksen lukeminen.
Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.
Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen tapaisten yritysten olevan turhia.
Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen, syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita erityisesti rakasti.
Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen, oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki, hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.
Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa kauneimmaksi naiseksi.
Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.
"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi: "Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan, joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."
Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.
Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet kauneutensa ja rehevyytensä.