Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä, niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän oli kuin kuvapatsas.
Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.
Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.
Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan. Tässä "Eljen Erzsébet!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat töyhtökoristeisia hattujaan.
Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen, vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä. Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina ollut.
Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet. Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan, ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".
Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.
XXVI.
Keisarinnan kuolema.
Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.