Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen niistä kuului:
"Gerüstet sein wie für die letzte Reise
Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,
Das ist vielleicht die einzig rechte Weise
Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.
Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,
Was du beweinen kannst, verlierst du auch.
Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,
Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!
Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,
Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.
Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,
Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".
(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä, senkin kadotat…Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys lankeaa helmaasi.)
Puhuessaan kuolemasta hän aina lausui:
"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon enkä kauan".
"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu, kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä rauhassa".
Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka hovinaisilleen:
"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat Odysseystä".
"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi: Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella — hän, joka lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? — Mutta ehkäpä elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi — keisarinnallekin! Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".
Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut aavistaakaan.