Ensimäiset vaikeudet uusissa oloissa.
Elisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä, että niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna, joka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.
Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet ja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset. Hänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy. Silmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri teki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen tukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä hän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna, välistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.
Tämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän piti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.
Ilman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä ensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään lakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä, kaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin hyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.
Mutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut toisensa jälkeen.
Sillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen keisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin. Itävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä ruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan liian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan heidän keisarinnanaan.
Elisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli toivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden, kylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien harrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi itsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä kadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä vaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.
Oli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui semmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta ihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa kautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli luottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt pesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.
Kaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet hänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä elämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita hän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja leikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin reippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas tummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä kaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.