Tuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä ymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat kuuluivatkin samaan sukuun.
Arkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut mitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.
Täti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä mitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit hallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa; jos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja pappisvaltaa hän vihasi.
Vanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä ensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista juhlamenoista.
Arkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka niin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun vain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei ollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan toivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen nauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt kaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana, että hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta hän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa, jommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.
Arkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi painostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.
Tiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä toiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä hetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla. Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä käyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää hänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa ja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon miniänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.
"Madame Mère" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän ei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta, jonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin keisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan helposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi vaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi vastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi tässä taistelussa pääsisi voitolle.
Keisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien keskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava, seitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion sekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.
Mutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin kylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan naisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä vihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli tullut hänen osakseen.