Kun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta. Mutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat häntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen loistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena piirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi tietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.
II.
Elisabetin syntymä ja nuoruus.
Oli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa tervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä kortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan olevan raskaan taakan alla.
Vaimo huudahti hänelle baierilaisen rahvaan tavanmukaisen joulutervehdyksen:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
"Ijankaikkisesti, amen", herttua vastasi. Samalla hän lisäsi:
"Minkä tähden kannatte noin raskasta taakkaa itse jouluaattona?"
"No, sen sanon teille, armollinen herttua", nainen vastasi. "Kun lapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä keräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo takkavalkeasta."
"Siinä olette tehnyt oikein", herttua vastasi. "Minä olen jo muuten saanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku tytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani, että tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun."