On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja metsästyksillä.
"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."
Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku, matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa, mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka, jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan sidotussa hihnassa.
Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan, muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.
"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".
Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen, ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset, jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä arvostelusta, jota sai osakseen.
Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan lemmikki-eläimiään.
Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat koristetut hevosten kuvilla.
"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen, näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä; ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".
Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata hänen mieltään.