Hän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin komentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä kannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan pois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.
"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan kuin mahdollista", hän selitti. "Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki ikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa ei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika vierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen elämän turhuudesta".
Vieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä "kreivitär Hohenembs", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin mukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti parhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin "maailmankiertäjät" vielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua eikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion herättämistä.
Vuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan kruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.
Hänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa naisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua hevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia jalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta mitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut pienintäkään väsymyksen merkkiä.
Sittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä. Itämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan kanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat kreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.
Ne itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis, Algier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin pääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin trapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella tarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112 ja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi, eläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m. ehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten mykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina käytettiin seudun köyhien hyväksi.
"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska kaupungit eivät ole kyllin siistejä", hän lausui. "Minä puolestani rakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun silmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa minulle mitä suurinta iloa".
"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa", hän lausui eräässä toisessa tilaisuudessa. "Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta tunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein yhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa, varsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut. Sivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin metsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo vallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin".
Missä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa kurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin Kreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen hyvyyttään kiitollisuudella.