Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa alemmiksi itseään.
Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.
Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.
Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla. Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.
Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa, oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.
Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja, vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien säätyluokkien keskuudessa.
Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi sen kauan ja jyrkästi.
Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.
Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", — mikä lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä, että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.
Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta (1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.