Eronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen sukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja tuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan vastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein saavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja ylihovisaarnaaja ("grand aumônier de France"), ja Puolan kuninkaan välityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.
Nuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi Rohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen aikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun onnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.
Marie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen johdosta (1777):
"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas Ludvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota pidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos minulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut minkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei kumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen kanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta, jota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa."
Kardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä kevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies. Kohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien halveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien itserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä nöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli kuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja mahtia.
Hän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren suosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta Marie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.
Kaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei hänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta osakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat kuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.
Mutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta luopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen hänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta kohtaan.
Pahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten. Hänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä antautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei kauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.
Kreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali auttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian selville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan keskinäiseen ymmärrykseen.