Kun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte kardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen oloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet yhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että Valois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa. Hänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti häntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä hänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.
Vaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa ollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä, oliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä aikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.
Saadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle kirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui ystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: "Rakas kreivittäreni", "Herttainen ystävättäreni" j.n.e.
Kreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden johdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja vakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren luona kardinaalin eduksi.
Jonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin nähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän seurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat olleet paremmankin päämäärän arvoiset.
Rohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän edelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten ennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin. Vieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan itsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.
Kuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte välikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella ja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat koko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä, entinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä kuningattaren käsialaa.
Mutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään epäilyksiä voinut herätä.
Yhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen: hän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen anteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut kirjeissä vastaanottaa.
Vaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta kardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä, ja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi persoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua Versaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei saanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.