Rohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa linnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa määrän perille.
Myöhään eräänä iltana tuli kreivinna vihdoin ulos hänen luoksensa.
"Joutukaa", sanoi hän, "kuningatar sallii teidän lähestyä itseään."
Kardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle tietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki vaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:
"Tiedätte, mitä tämä merkitsee."
Samassa tuli eräs mies juosten heitä vastaan.
"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär", kuiskasi hän.
"Pian pois", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa. Kardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.
Hän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti hänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä autuaallisimmassa mielentilassa.
"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni", kirjoitti hän seuraavana päivänä Marie Antoinettelle. "Minä säilytän sen niin kauan kuin elän, ja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä."