Tehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli
Choiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja
Bourbonin sukujen välillä.
Mutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo vallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin kansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.
Virheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan johtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja toisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista veroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi toisella täytyi päästä ilmoille.
Ne, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet ensiksi — karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!
Kuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja suojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä ystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi kohtaamaan siellä.
Mutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär hävyttömäksi.
"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että teidän majesteettinne haluaa käydä luonani", sanoi hän nenäkkäästi.
Vielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi, jota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen luonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän lausuneeksi, että "madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei häntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi".
Vaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien rikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar kääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman kuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että suosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut katosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.
Ja nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä kanssa.