Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet. Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.
Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä; elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen neuvojansa eivät pysty käsittämään.
Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.
Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan. Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja korkea aateli kukistuisivat.
Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle pohjalle.
Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.
Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan, jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.
Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla höyhentöyhdöillä.
Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.
Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.