Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä. Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.
Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän kylmä.
Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.
Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin, puoleksi sammunein katsein.
Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo, joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää arkussaan.
Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle — väkinäistä hymyä — ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.
Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden esineenä Marie Antoinette on.
Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä, huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."
"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen läheisyydessään.
"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa ponnistella voimiaan.