Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.
Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.
Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu, että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.
Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja hänen perhettään kohtaan.
2.
Kuningatarta parjataan. — Orléansin herttua.
Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka valtiopäivät olivat herättäneet eloon.
Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie Antoinetten tiellä.
Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen vaarallisimpana jarruttajana.
Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että "itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.