Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.
Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun, apotti Vermondin vuoro!"
Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi. Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja suosionosotuksia.
Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.
Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja harrastuksia.
Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle, oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle. Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren" kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.
Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan kuningattaren pienestä Trianosta.
Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar vietti kevytmielistä elämää.
Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan suosiota. Irstaileva Orléansin herttua — jonka isänisä oli Ludvig XV:nnen holhooja — oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä pyyteitään.
Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän taloon.