Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt
Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.
Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.
Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli tuiversi hänen tukkaansa.
Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli yhteen kytketty.
Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.
Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.
Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla oli kädessä.
Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."
Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti takaisin Versaillesiin.
5.