"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella — kuningattaren yksinänsä."
"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"
"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"
Mutta kenraali ei hellittänyt.
"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti kuolemaa."
Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.
Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.
Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä kuin vuodet.
Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.