Joka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan luo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä kantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria hovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin neljännestunnin.
Nuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia uskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet erittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat hämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin omaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin tienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet osanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean syntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.
Mutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä halukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista vaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.
Vielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia — Adelaide oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli Versaillesiin — mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli elähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä, vaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen levittämisestä lähimäisistään.
Oli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta lähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:
"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä. On suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat ansaita heidän ystävyytensä."
Edellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa korkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen sijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien katseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.
Sydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi ystävällisiä nuorelle itävallattarelle.
Luultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta veljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut heitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin tuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen hurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä häneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla näyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin kilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.
Marie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin kohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut kauan odottaa.