Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden, oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.
"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja kuten mikä saituri ikään?"
Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:
"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."
Kuningas syleili häntä hellästi.
"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.
9.
Kesä v. 1790. — Juhla Mars-kentällä. — Kuningatar ja Mirabeau.
Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja tukahduttaa kansan vainoomishalua.
Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.