Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.
Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie Antoinettea.
"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden on hän kuin miehinen mies."
"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää kruunuaan."
Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.
Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain. Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat vihansa häneen.
Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.
"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta", sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin seuraamaan niitä."
Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä, hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä Mirabeaun vilpittömyyttä.
Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan, jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.