Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä, tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan, tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli tuominnut tätä väärin.
* * * * *
Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi, mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.
Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.
Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin, mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki oli jo ammoin sitten mennyt.
Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin suhteessaan kirkkoon.
Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli koko maan.
Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.
Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne, teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:
"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.
— Mutta siitä tulee kohta loppu!"