Päivä koitti, mutta apua ei tullut.
Kansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja kuningatarta.
Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot ja silmät unettomuudesta punaiset.
Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.
Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti, mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.
Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla innolla huutaa:
"Palatkaa takaisin Pariisiin!"
Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme miestänsä muassaan.
Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta, mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.
He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi matkaansa ratsain husaarien saattamana.