Marie Antoinetten silmät säihkyivät.
"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."
"Sire, me varromme käskyjänne", lausui Choiseul kuninkaalle.
Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.
"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi lapsiini?" kysyi hän.
Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle, että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.
Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla matkaan.
Mutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.
"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen.
"Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."
Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja hänen perheelleen.