Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia. Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi kuninkaallisen perheen luo.
Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.
"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät hiuksista!"
Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.
Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla sisään.
Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.
"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä", vastasi Ludvig väsyneesti.
Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia sanoja saksankielellä.
"Älkää puhuko saksaa!" huudettiin hänelle.
Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut. Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.