Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen. Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat nyt matkaa yhdessä.
Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:
"Sire — Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa — — meidän vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. — — Te ette saa jatkaa matkaanne.— — Sire, valtion edut! — — Niinpä niin, sire — — meidän vaimomme — — meidän lapsemme — —"
Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla vuoteella.
"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?" kysyi hän.
"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kuningas.
"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta — —"
"Missä se on?"
"Se on toverillani."
Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui hänen poskiaan pitkin.