"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.
Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle, kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin prinsessa Lamballe.
Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille, taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.
Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar, Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.
Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:
"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni, jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."
Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan — prinsessan suvun päämiehen — taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa. Mutta turhaa kaikki.
"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen — ja olisin siinä tapauksessa suvun ensimäinen — jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin. Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia kärsimyksiä."
16.
Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. — Juhlia. — Kuningatar käy viimeisen kerran teatterissa. — Viimeinen mahdollisuus sovinnon solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.