Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas, tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta sanaakaan.
Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.
Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta, sirouden, huvien, muodin kuningatarta.
Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa. Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.
Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet kytkettynä.
Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.
Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten. Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt — tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut — että toisen pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.
Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain toisi onnettomuutta mukanaan.
Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.
Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota antoi Marie Antoinettelle.