Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.
Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.
Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset, kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.
Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.
Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin, huusivat palvelijat:
"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!"
Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.
Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan, lisää vielä:
"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."
17.